Luulenpa ystävät, että tämä saattaa olla kommuuniblogin viimeinen päivitys, sillä Ruotulan kommuunia ei enää ole. Ja, vaikka on ihan mahtavaa muistella hyviä aikoja kommuunissa ja jakaa niitä, samalla tuntuu, että tekee mieli tuoda tämä blogi päätökseensä nyt, kun kommuunikin on siirtynyt ajasta iäisyyteen ja uudet tuulet puhaltavat. Voihan niitä aikoja muistella muutenkin ja ainahan ne muistot mukana kulkevat jokatapauksessa.
Tämä tuntuu ajankohtaiselta siksikin, että ihan hiljattain itsellä nousi hyvin voimakkaasti pintaan ihan tyhjästä tietty tunnetila, joka yhdistyi vahvasti meidän kommuuniin. Oli ihan pakko viestittää siitä Lauralle heti, kun sain itseni koottua, koska se muisto herkisti aikalailla ja tuntui tärkeältä jakaa. Se ei ollut mikään varsinainen muisto jostain tietystä tilanteesta tai tapahtumasta. Se oli enemmänkin muisto tunteesta, jota usein tunsin kommuunissa asuessa. Ja niin hölmöltä kuin se kuulostaakin niin joulu oli sana, joka nousi mieleen kuvastamaan sitä tunnetta. Sellainen täydellinen joulu. Ei mikään sellainen perhehelvettijoulu, missä kaikki on kireitä ja stressaantuneita. Vaan sellainen utopistisen täydellinen joulu, joka on täynnä rauhaa, turvan tunnetta ja hyvää oloa.
Ja tämä tunne yhdistyi vahvasti olohuoneeseen sekä keittiöön, missä vietettiin paljon aikaa yhdessä. Ja mielessäni näin meidän olohuoneen sellaisessa tunnelmallisessa lämpimässä valossa ja siellä oli tosi hyvä ja rauhallinen olla. Se tuntui lähestulkoon joltain ihmeelliseltä taikamaailmalta ja usein sanoinkin, että kommuunissa eli kuin omassa kuplassa irrallaan ulkomaailmasta. Tämä oli minun kokemukseni. Ja mietin vain kuinka kiitollinen olen siitä, että olen saanut tuntea ja kokea sellaista. Tuli myös ajatus, että haluan vielä pystyä luomaan itselleni sellaisen ympäristön ja elämän, jossa voin päästä kokemaan jotain yhtä syvää ja taianomaista kotoisuuden tunnetta.
Mutta kommuuni on historiaa ja aikansa kutakin, kuten sanotaan. Tänä keväänä viimeisetkin kommuunin asukkaat muuttivat pois, kun talon otti haltuunsa vuokraisännän poika. Oli ilmeisesti aikamoinen savotta käydä läpi kaikki se roina, mitä taloon oli kertynyt. Joskus mietinkin, että voi niitä, joille se homma lankeaa, koska on ymmärrettävää, että kun niin moni asuu samassa talossa, sinne väkisin jää jälkeen ja kertyy kaikenlaista. Ville, Pekka ja Elina muuttivat siis Kangasalle. Villen ja Pekan sidehän on ikuinen, Elina on vain kolmantena pyöränä :D
Tosiaan keväällä, kun muuttopuuhat olivat käynnissä, käytiin Lauran kanssa heittämässä viimeiset hyvästit kommuunille. Ville ja Elina olivat siellä hommailemassa. Vietiin mennessämme jäätelökakku, joka nautittiin parhaalla paikalla talon rappusilla ulkona auringon paistaessa. Oli aika jännä tunne, kun tiesi, että todennäköisesti vikaa kertaa siinä istuttiin niillä rappusilla.
Oli ihan mukavaa kierrellä talossa ja pihassa vielä viimeisen kerran. Paljon tuli muistoja mieleen. Olihan se vähän haikeaa, mutta toisaalta omasta poismuutosta oli siinä vaiheessa kulunut jo yli 2,5 vuotta, minkä lisäksi kommuuni oli muuttunut aika paljon sinä aikana, mikä haihdutti osaltaan sitä taikaa, jota itse koin niinä parhaina vuosina siellä asuessa. Joten enimmäkseen oli vain ihan hyvä mieli siellä käydessä. Tuli myös kiinnitettyä huomiota tiettyihin yksityiskohtiin, kuten näihin yläkerran vessan hampaiden pesuohjeisiin, jotka ovat olleet osa taloa niin kauan kuin me siellä asuimme. Hauska huomata tuollaisia pieniä historian kerrostumia ja edellisten asukkaiden jättämiä jälkiä, joista tuli jollain tavalla osa meidänkin aikaamme siellä. Aika paljon tuli tuijotettua tuota kuvaa meinaan.
Se, mitä on myös arvostanut tuossa ympäristössä ja pihapiirissä, on ollut sen yksityisyys ja suojaisuus. Se on osaltaan luonut sitä vaikutelmaa omasta kuplasta ja maailmasta irrallaan kaikesta muusta. Olihan se pihapiiri aika rehevä, villiintynyt jopa, mutta oli siinä oma viehätyksensä. Kyllä sitä pihaa muokattiinkin ja kaikki käyttivät sitä omiin tarkoituksiinsa. Laurakin istutti sinne pajuja askartelujaan varten. Taisi käydä napsimassa ne matkaansa jäähyväisvisiitillä.
Tämä luku päättyy, mutta uusia alkaa ja elämä jatkuu. Ja suuri kiitos kaikille, jotka olivat mukana luomassa ja jakamassa sitä taianomaista elämänvaihetta. Se taika muodostui ehdottomasti ihmisten ja ympäristön yhteisvaikutuksena, mikä teki siitä jotain ainutlaatuista. Joten kiitollisena kaikista niistä kokemuksista ja muistoista, Olipa kerran kommuuni kiittää ja kuittaa.
Sen pituinen se.
