Into the wild, Piitu

"Mikä tämä paikka on?!?!"

Ei tullut Piitusta ulkokissaa yhdessä yössä.

Ulkomaailma osoittautuikin yllättävän jännittäväksi paikaksi pikku-Piitulle ja -vastoin kaikkia kauhukuvia- Piitu on edelleen viihtynyt vallan hyvin sisätiloissa. Kyllä se ulkomaailma aina hieman kiinnostaa ja vetää puoleensa, mutta samanlaista hinkua sinne ei selvästikään ole kuin Pellellä. Ja silloinkin, kun Piitu uskaltautuu ulos, pysytelee se visusti kotioven tuntumassa eikä portailtakaan lähde kovin kauas seikkailemaan. Yleensä ei mene kauaakaan, kun se jo on valmis palaamaan sisälle sulattelemaan kokemaansa.

Voihan tietenkin olla, että Piitu vain lämpenee ulkomaailmalle hyvin, hyvin hitaasti. Ehkä yhtä hitaasti kuin aikanaan ihmisiin ja silti nytkin se lötköttää sylissä kuin olisi aina niin tehnyt. On siis täysin mahdollista, että se vielä jonain päivänä löytää sisäisen ulkokissansa ja kirmailee pihalla Pellen tavoin. Mutta ei mitään kiirettä, sillä meille se on pikkukissa, joka on aina vielä liian pieni kaikkeen hurjaan, kuten päästettäväksi luonnon armoille.

Tarte au citron à la Laura et Heta

Simahommista jäi yli kolme sitruunaa ja, jotta ne eivät homehtuisi pöydälle, kuten kaikki muu tässä talossa, ajattelin kokeilla tehdä niistä sitruunapiirakan. Yhteisvoimin Lauran kanssa ryhdyimme tuumasta toimeen ja kappas, ei mennyt taaskaan niinkuin strömsössä. Tämä kuuluu selvästi samaan kategoriaan kuin mud pie. 

Harmillisesti kuvaa otettaessa tuon alkuperäisen piirakan tomusokerikoristus jäi huomaamatta. Vaikka eipä se olisi tässä tapauksessa lopputulokseen merkittävästi vaikuttanut...

"Ainoastaan tomusokerin puute paljasti, ettei molemmat kuvat olekaan kakkukirjasesta." -Ville-

-Heta-

Kommuuni, kimppakämppä tai mikä lie

Kun tämä blogi perustettiin, sen pääasiallinen tehtävä oli toimia paikkana, johon voi tallentaa tästä nykyisestä ja ehkäpä ainutkertaisesta elämän vaiheesta syntyviä ajatuksia ja tapahtumia, joita voi sitten joskus tulevaisuudessa muistella, hyvällä tai pahalla. Tämän kaiken lisäksi ainakin omassa päässäni on pyörinyt ajatus siitä, että myös muut tällaisesta elämästä tai muuten vaan muiden elämistä kiinnostuneet voisivat päästä kurkkaamaan mitä kaikkea tällainen yhteisöasuminen pitää sisällään ja mitä se käytännössä tarkoittaa, kun useampi itsenäinen aikuinen ihminen asuu saman katon alla. 

Tähän asti kirjoittelu on painottunut enemmän  tai vähemmän mahdollisesti monien ulkopuolisten mielestä tyhjänpäiväiseen kuulumisten kertomiseen ja epämääräiseen omista asioista jaaritteluun. Tarkoituksena on toki ollut kertoa yleisemminkin kommuunielämästä ja ideoita eri teemoista on ajan saatossa kiinnittynyt takaraivoon, vaikka ne eivät olekaan vielä ennättäneet paperille, tai bittiavaruuteen tässä tapauksessa. Itse tällaisena pohdiskelevana ihmisenä mielelläni avaan tätä kimppa-asumisen mysteeriä, koska se tosiaan on melko monitahoinen ja kiinnostava asia. Tietenkin pystyn kertomaan vain omasta näkökulmastani ja tämän tähän asti ainoan kommuunikokemukseni pohjalta.

Sen pitemmittä puheitta, on ehkä hyvä siirtyä itse asiaan ja loogisinta olisi varmaan mennä ikään kuin back to basics ja aloittaa aiheesta, miten määritellä tämä asumismuoto. Itse en ainakaan pysty tästä aiheesta puhumaan tai kirjoittamaan törmäämättä siihen ongelmaan, että millä nimellä kutsua tätä viiden hengen asuinkompleksia. Osittain siksi käytin tuossa avauskappaleessa useita mahdollisia eri termejä: kommuuni, yhteisöasuminen, kimppa-asuminen/kimppakämppä.

Henkilökohtaisesti itseäni vähän inhottaa puhua kommuunista. Sillä sanalla on jotenkin ikävä sointi ja tuo monille mieleen kasan likaisia sosiaalituella eläviä hippejä, jotka hiisailevat päivät pitkät vailla mitään suuntaa elämässään. No jaa, ehkä tuossakin on jotain perää, ainakin toisinaan tuon ”vailla mitään suuntaa elämässään” -kohdan suhteen. Ja onhan meissä ripaus hippeyttäkin, myönnetään.  Mutta nuoriahan tässä vasta ollaan! 

Yhteisöasuminen on terminä taas niin kankea ja virallisen oloinen. Tai toisaalta se antaa vähän sellaisen koko maailmaa syleilevän kuvan: ”Meillä on täällä oikeaa yhteisöllisyyttä, jaamme kaiken, naisia ja lapsia myöten, ja teemme kaiken yhdessä”. 

Kimppakämpästä tulee hieman mieleen sellainen solutyyppinen ratkaisu, missä kaikki kököttävät ovet kiinni omissa huoneissaan, joista poistutaan tasan vessaan ja keittiöön tankkaamaan. Matkalla ehkä, jos johonkin kämppikseen sattuu törmäämään mumistaan, että moi, jatketaan matkaa ja vedetään ovi perässä kiinni. Tämäkään ei täsmää, vaikka on näitäkin päiviä välillä, tosin harvemmin.

On vaikea löytää sanaa, joka kuvaisi osuvasti juuri meidän tilannettamme. Kaikissa edellä mainituissa on jonkinlainen totuuden siemen. Meillä on astioita, tavaroita ja ruokaa yhteiskäytössä, mutta mitään velvoitetta ei ole ruokkia muita tai antaa yleiseen käyttöön jotain itse hankkimaansa. Vietämme aika paljon aikaa yhdessä ja olemme melko hyvin perillä toistemme asioista, mutta välillä emme juurikaan tiedä toistemme liikkeistä. Toisinaan tämä kaikessa epämääräisyydessään voi aiheuttaa hankaluuksia, koska mitään yhteisesti laadittuja pelisääntöjä ei ole eikä selvää konseptia miten toimia, jolloin kaikki jää enimmäkseen jokaisen oman harkinnan ja omantunnon varaan.

Ehkä edelleenkin puhun kaikilla termeillä sekaisin ja hyväksyn sen, että tätä asuinkompleksia ei noin vain laiteta laatikkoon ja leimaa päälle. Ehkä kaikkea ei edes tarvitse määritellä pohjiaan myöten, vaan välillä voi antaa asioiden vain olla ja sallia ihmisten tehdä omat päätelmänsä ilman, että antaa jonkin käsitteen johdatella. Nyt huomaamme, ettei tässä tultu hullua hurskaammaksi, joten tähän epämääräiseen loppupäätelmään onkin hyvä päättää tämä teksti.


-Heta-

Asenteella kevääseen

Viime päivinä on satanut ihan urakalla, joten lumetkin ovat sulaneet yhdessä hujauksessa. Tänään oli niin ihanan aurinkoinen kevätpäivä, että en viitsinytkään hukata sitä sisällä dataillessa, kuten alkuperäiseen plääniin kuului, vaan päätin, että on aika tehdä pyörälle käyttöönottohuolto.

Ostin viime keväänä/kesänä uuden satulan, mutta en koskaan saanut aikaiseksi vaihtaa sitä vanhan tilalle. Nyt otin härkää sarvista. Kaikki meni oikein mallikkaasti, kunnes tajusin, ettei ostamani satula ollutkaan sellaisenaan ihan passeli. Päätinkin sitten käyttää vanhan satulan kiinnitysmekanismia uuden satulan kiinnittämiseen, koska se tuntui käyvän tarkoitukseen eikä tarvinnut alkaa kikkailemaan sen uuden systeemin kanssa. Ainut ongelma oli, että irrottaessani vanhaa satulaa osat vähän niin kuin levähtivät sinne tänne enkä ehtinyt painaa mieleen miten mikäkin osa oli ollut. Noh, ei se mitään, kyllä se jotenkin selviää, ajattelin. Pyörittelin osia käsissäni ja asettelin niitä eri tavoin yrittäen saada selville mihin järjestykseen ne kuului laittaa. Aloin jo epäillä tuleekohan tästä mitään, kunnes sen hoksasin (ainakin mielestäni, katsotaan nyt kauanko se pysyy paikoillaan). Ihan mahtava fiilis, kun sisukkaasti yrittää ja onnistuu ratkaisemaan jonkin ongelman.

Jotenkin tässä viime aikoina omalle kohdalle on sattunut useita vastaavia onnistumisen kokemuksia. Lähinnä ihan sellaisia pieniä, mutta omalla tavallaan merkittäviä, kuten pienet oivallukset esimerkiksi excelin käytössä tai se, kun huomaa, että omalla epämukavuusalueellaankin pystyy yllättäviin suorituksiin. Siksipä onkin alkanut tuntua siltä, että hitto, minä pystyn ihan mihin vain. Ihan uskomaton tämä itsetunnon räjähdysmäinen kohoaminen.

Pyörähuoltosession jälkeen hehkutin Pekalle onnistumistani, olin niin fiiliksissä tästä pienestä itseni ylittämisestä. Kehuin, että taas tuli todistettua, että pystyn ihan mihin vain. Asenteessani oli kuitenkin tapahtua pieni lipsahdus, kun Pekka esitteli käsillä seisontataitojaan, johon totesin, että tuohon en kyllä ikinä pystyisi. Juuri, kun nuo kykyjäni epäilevät sanat lipesivät huuliltani, huudahdin ”Eipäs, kun pystynpäs!!!” Huh, endinpäs korjata. Ei saa unohtaa pitää asennetta yllä loppuun saakka eikä alkaa epäillä itseään, kun tälle linjalle on kerran lähdetty.

*****                                                                                             

Onnistumisista siirrymmekin sitten ei niin menestystarinaan. Torstaina pojat lähtivät keikalle ja saimme Lauran kanssa viettää tyttöjen iltaa viinin ja hyvän ruoan kera. Laura oli lainannut kirjastosta ihanan suklaa-aiheisen leivontakirjan, josta valitsimme herkullisen näköisen mud pie -reseptin. Tässä tulos.

Kuin kaksi marjaa - eikö?

-Heta-

Voi noro!

Noro-virus on vallannut kommuunin ja mellastanut täällä viime päivinä. 

Ville oireili ensimmäisenä viikko sitten viikonloppuna, mutta vielä silloin ei meistä oikein kukaan siihen reagoinut tai edes arvannut noroksi, koska se olisi yhtä hyvin voinut olla paha krapula. 

Tiistaina noroinen viestikapula siirtyi Tapiolle, joka kärsikin sen tuomista vaivaannuttavista vaikutuksista ehkä nöyryyttävimmin. En mene yksityiskohtiin. 

Olin itse tuolloin ihan paniikissa, koska minun piti mennä seuraavana päivänä vielä viimeisen kerran Turkuun kahteen tenttiin ja viimeinen tilanne, josta halusin itseni löytää oli se, että alkaisin oksentaa tai/ja paskantaa junassa, saati sitten kokeessa. Arvoin vielä seuraavana aamunakin, että uskallanko lähteä, mutta otin riskin, koska vointi ei antanut viitteitä noroiluun.

”Onneksi” omalle kohdalleni tauti iskikin sitten vasta torstai-iltana, jolloin oksentaminen alkoi.  Yön aikana oksensin säännöllisin väliajoin yhteensä lähemmäs kymmenen kertaa enkä arvatenkaan nukkunut nimeksikään. Tapiolla tauti oli ollut lyhyt, mutta intensiivinen, joten odotin samanlaista kohtaloa itselleni. Oksentaminen toki loppui aamuun mennessä, mutta sitä seurasi hirvittävä kuumeilu, mikä kahlitsi sänkyyn koko päiväksi ja vasta lauantaina alkoi toipuminen.

Viimeisin uhri on Pekka, joka heitti ensimmäisen mahalaukullisen pönttöön ennustusteni mukaisesti klo 22.30 sunnuntai-iltana, mutta pääsi varsin vähällä ja jo seuraavana päivänä oli tolpillaan katselemassa stand upia koneelta tullessani töistä kotiin. Tämä tarkoittaa ehkä sitä, että virus on heikkenemässä tai, että Pekka on terästä. Oli miten oli, jäljellä on enää Laura.

Laura on varmaan välttynyt näinkin pitkään, koska ei ole paljoa viettänyt aikaa taudinpesässämme viime aikoina. On varmaan aika ikävää elää epävarmuudessa ja taudin pelossa odottaen omaa vuoroon, kun ei voi koskaan olla ihan varma, koska se iskee. Pöpöt kuitenkin säilyvät pinnoilla ilmeisesti melkoisen pitkään, joten tartunnan saaminen ei ole mitenkään hankalaa, varsinkaan tällaisessa ympäristössä, missä jo neljä taudin sairastanutta lähmii ovenkahvat ja kaikki noroisilla näpeillään. Laura lähtikin taistoon kloriittipullo kädessään eilen illalla palattuaan reissuiltaan. Ehkä Lauraa voi sen verran rauhoitella, että, jos tauti tosiaan on heikentynyt, hän luultavasti saa korkeintaan vatsansa vain vähän kuralle. Eikä meillä muutenkaan tähän norohommaan ilmeisesti kovin vakavasti suhtauduta..

Loppuun vielä kokemuksen rintaäänellä lausuttuja neuvoja kanssanoroilijoille.

Tapion vinkit:

• Jos paskattaa, mene paskalle, äläkä ”anna tavaran kertyä”. Seuraukset voivat olla vähintäänkin ikävät.
• Jos on ripuloivaa sorttia, pyyhkeitä on hyvä levittää sänkyyn viimeistään nukkumaan mennessään. Myöskään aikuisten vaipat eivät ole ollenkaan yhtä nöyryyttävät kuin kurat kalsareissa.
• Kun tekee mieli jo vähän syödä, jäiset mansikat ovat hyvä valita. Eikä haittaa, vaikka vielä oksentaisikin, koska sekin maistuu vain hyvältä.
• Valitse sängyn viereen oksennusämpäriksi mielellään joku kannellinen ja valmiiksi likainen ämpäri. Vanha ja pesemätön biojäteastia, jossa on jäljellä biojätteen oma aromi ja hieman homekasvustoa, käy tarkoitukseen hyvin ja takaa nopean oksennusreaktion.

Hetan niksit:

• Omenan syöminen ja veden juominen takaavat raikkaan oksennuselämyksen.
• Toipilasaika kuluu mukavasti, kun koukuttuu, vaikka johonkin epämääräiseen larppaussarjaan ja katsoo sitä  kausi per päivä esim. Game of Thrones.
• Jos etova olo nostaa sinut oksennusvalmiuteen, mutta oksennusta ei heti tulekaan, kokeile puhaltaa keuhkot mahdollisimman tyhjiksi.
• Sairastamista voi helpottaa, kun omaa huonoa oloaan voi päivitellä ja tuskiaan voi valittaa jollekin toiselle.

Molempien suosikki:

• Ota kissa (Piitu, ei Pelle) sairasvuoteeseen seuraksi.

Noroilemisiin!

-Heta-