Pysyypä elämä mielenkiintoisena

Eipä puutu jännitystä ja yllättäviä käänteitä omakotitaloasumisesta. Lauantaina olimme Lauran kanssa ainoat kotona Tapion ollessa yön yli puuhommissa Ikaalisissa. Katsoimme elokuvaa ja vietimme mukavaa koti-iltaa, kunnes jossain vaiheessa aloimme ihmetellä kylmää viimaa, joka tuntui tunkeutuvan sisälle jostain, sellainen vedon tuntu. Samalla havahduimme siihen, että täällähän on melko viileä noin ylipäätään ja sisälämpömittari näytti +15 astetta, mikä oli kuin olikin melko alhainen normaaliin verrattuna. Sitten kokeilimme pattereita, joista joka ikinen oli kylmä. Ei siis ihme, että vähän kylmäsi. Talossa on käytössä maalämpöpumppu, joka kierrättää pattereissa lämmintä vettä, joka lämmittää talon. Me sitten kätevinä tyttöinä lähdettiin kellariin tutkimaan, että missä vika. Eihän se varsinainen vika selvinnyt, mutta oli aika selvää, ettei kaikki ollut ihan kunnossa. Jotain nappeja painelimme siinä toivossa, että parannusta tapahtuisi. Oli jo aika myöhä emmekä viitsineet vaivata asialla vuokranantajaa. Eikä ulkonakaan ollut niin kylmä, jotta olisi tarvinnut olla hirvittävän huolissaan. Pirusti vaan vaatetta päälle ja vällyihin.

Aamulla totesimme, ettei minkäänlaista parannusta ollut tapahtunut vaan päinvastoin lämpötila oli jatkanut laskuaan. Näimme siis parhaaksi käydä vuokranantaja J:n pakeilla. Hänkin totesi, että laitteessa on selvästi jotain vikaa, mutta tarkkaa syytä ja sitä kautta ratkaisua ei kuitenkaan löydetty. Oli vielä sunnuntai eikä avun saaminen ollut mikään ihan läpihuutojuttu. Erinäisten tapahtumaketjujen jälkeen J sai kuitenkin paikalle ihmisen, joka onnistui saamaan pumpun toimimaan. Halleluuja! Taas saimme kiitellä vuokranantajaa ja hänen nopeaa toimintaansa, eikä ole muuten ensimmäinen kerta. Hänen urotöistään pitääkin ehdottomasti kirjoittaa oma juttu jossain vaiheessa.

Tämän pitkän alustuksen jälkeen päästään siihen, että kyllä olisi taas lämmittänyt mieltä, jos talossa olisi ollut tulisija (muukin kuin kiuas) ja pata veden lämmittämiseen tällaisten tilanteiden varalta. Eihän tuohon nykyteknologiaan voi luottaa erkkikään. Siinä sitä sitten ollaan talven armoilla. Oli suorastaan onnekasta, että ulkolämpömittari näytti nollaa. Jos tämä olisi tapahtunut muutamia päiviä aiemmin, olisi tilanne ollut hieman kurjemmanlainen. Miksi ei ole takkaa tässä talossa, minä vaan kysyn.


-Heta-

Luopumisen jalo taito

Reilun kolmen viikon joululomastani on nyt jäljellä viikko. Enää viikko. Olen niitä ihmisiä, jotka alkavat jo hyvissä ajoin murehtia loman lähestyvää loppua. Havahduin ajan nopeaan kulumiseen, kun erehdyin kurkistamaan kalenteriin siinä uskossa, että lomaa on jäljellä vielä reilusti, ei mitään hätää. Mikä järkytys olikaan huomata, että koulun alkuun oli kahden viikon sijasta enää viikko. Olin totaalisesti menettänyt ajantajuni. Voisi siis sanoa, että loma oli tehnyt tehtävänsä. Olin täysin keskittynyt lomailemiseen, rentoutumiseen ja eimitääntekemiseen, että olin unohtanut koulun. Nyt en voi kuitenkaan enää sivuuttaa sitä tosiasiaa, että lomani on kääntynyt kohti loppuaan ja, niin kuin kaikki, sekin loppuu aikanaan.

Tämä sai pohtimaan ylipäätään sitä, miten asioista pitäisi osata luopua. Nytkin tuntuu melkeinpä musertavalta ajatella, että Turun taas kutsuessa joudun jättämään tämän talon ja nämä ihmiset. Vaikkakin tulenhan minä taas pian takaisin. Tyylilleni uskollisena ajatukseni lähtivät kuitenkin vyörymään vielä pidemmälle tulevaisuuteen ja tajusin, että ei perkele, joskushan tämä saattaa loppua ihan oikeasti ja lopullisesti. Mitä tahansa voi tapahtua, ihmiset saattavat lähteä omille teilleen tai sitten kaikilla vaan menee hermot toisiinsa, mistäs sitä koskaan tietää. Se on hirvittävä ajatus tällä hetkellä, koska tuntuu, että ainakin omasta elämästä tulisi hyvin paljon ankeampi ilman tätä kaikkea. Tämä asuminen on antanut niin paljon eikä minkään kivan haluaisi koskaan loppuvan. Miksi kaikessa kivassa pitääkin aina olla se jokin kääntöpuoli? Auttaisi huomattavasti, jos ei aina kiintyisi niin paljoa olosuhteisiin ja asioihin. Ehkä olisi parempi, jos kaikki elämässä olisi vain tasaisen tylsää, jolloin vältyttäisiin näiltä ikäviltä tilanteilta ja tuntemuksilta. Tai ehkä pitäisi vain osata nauttia niistä kivoista hetkistä niin kauan kuin ne kestävät eikä tarrautua niihin pakonomaisesti. Onhan sekin totta, että yhdestä asiasta luopuminen usein avaa uuden oven jossain toisaalla.

-Heta-

Puuseppäsyndrooma

On ollut jo pitkään tiedossa, että lähipiirimme puusepät suhtautuvat alaansa intohimoisesti suurella palolla ja, että he mielellään vaihtavat keskenään mielipiteitä ja kokemuksia alan aiheisiin liittyen. Ja kuinka ollakaan, näihin piireihin kuuluu vieläpä harvinaisen monta puuartesaania. Voitte kuvitella, että heidän sattuessaan yhdessä huoneeseen, jossa on jonkun tekemä huonekalu/ -kaluja, tai ylipäätään puisia huonekaluja, ei aikaakaan, kun puheenaiheet kääntyvät kuin itsestään juurikin niiden puujuttujen suuntaan. Ja auta armias, jos esillä on jokin aivan uusi, ennennäkemätön puutuote, jonka pintakäsittelyä ei olla vielä yhdessä päästy arvioimaan ja hipelöimään. Tai, jos kyseisessä kalusteessa sattuu olemaan vetolaatikoita, niitä täytyy liu’uttaa ulos toistuvasti ja vähän vemputtaa, jotta saadaan selville onko väljyyttä liikaa vai juuri sopivasti. Tilanteessa kuuluu tietenkin myös tiedustella mitä laitteita valmistuksessa on käytetty, kenties monikaraporakonetta?

Joskus voi mennä yllättävän pitkäänkin ennen kuin puheet kääntyvät huonekalujen valmistukseen. Saatamme esimerkiksi istua mukavasti pöydän ääressä aterioimassa, kunnes jonkun käsi lähtee harhailemaan ja alkaa sivellä pöydän pintaa. Tässä vaiheessa tietää, että hetken päästä löydämme itsemme taas puuaiheiden parista. Voin vain kuvitella millaista olisi olla saunassa heidän kanssaan. Varmaan saavat pitkät tovit juteltua saunan puisista lauteistakin. Ei ihme, että viihtyvät saunan puolella niin pitkään yhdessä.

Useimmiten tämä herättää muissa läsnäolijoissa lähinnä huvitusta, koska sama kaavaa toistuu kerrasta toiseen. Kutsukaamme sitä siis puuseppäsyndroomaksi. Eikä tässä vielä kaikki, sillä viimeaikaisten kokemuksieni pohjalta olen havainnut, että se tarttuu.

Sattuipa tässä taannoin niin, että puuseppä Jonin ja hänen tyttöystävänsä Lauran autosta rikottiin ikkuna. Laura ajeli urheasti meille kovassa pakkasessa saamaan ensiapua autolleen jätesäkistä ja ilmastointiteipistä. Tämä kaikki on kuitenkin toissijaista siihen nähden, mitä tapahtui sisällä. Keitimme kahvit kylmettyneen Lauran lämmikkeeksi ja istuuduimme keittiön pöydän ääreen. Lauran tarkat silmät havaitsivat heti muutoksen keittiön ilmeessä.

Laura: Hei onko tää uus pöytä?

Heta: Ei itse asiassa oo, se on vaan käsitelty uudelleen. Pojat vei sen hiottavaksi Ikaalisiin ja Tapio pintakäsitteli töissä.

Laura: Onpa hieno, mitä tähän pintaan on laitettu?

Heta: Siinä on tumma petsi ja sitten lakka päällä. Se on nyt aika kiva, tollanen puolihimmeä, tosi tunnelmallinen.

Laura: Joo niinpä onkin. Hei mikäs tossa seinällä on, se taitaa olla uus?

Heta: No se hylly on uus. Tapio teki töissä.

Ei helvetti. Eipä mennyt kauaakaan, kun tajusimme keiltä kuulostimme ja alkoi vähän naurattaa. Sitten piti vähän hassutella ja jatkaa keskustelua samassa hengessä huumorilla höystettynä, tietenkään ymmärtämättä mitään puhumastamme.

Laura: Jaajaa, onko muuten oikein sinkkaliitokset?

Heta: Joo tottahan sitä nyt sinkkaliitokset pitää olla.

Tämän kirjoituksen tein suurella rakkaudella ja arvostuksella puuseppiämme sekä heidän ammattitaitoaan kohtaan<3


-Heta-

(Silmukoiden) luomisen tuskaa

Olen tässä ollut virallisesti lomalla nyt pari viikkoa ja mitä olenkaan tehnyt koko tämän ajan? Kököttänyt sisällä ja neulonut. Kaikki alkoi kauan sitten villasukista, joita aloin tehdä Tapiolle jouluksi. Kesken sukkaprojektin  monimutkainen kuvioneule alkoi kyllästyttää ja aloin haaveilla säärystimistä kylmän talven varalle.  Onnistuin saamaan toisen säärystimen valmiiksi, kunnes löysin Lauran ihanat lapaset ja tietenkin halusin itselleni samanlaiset. Aloin siis kopioimaan Lauran mummon tekemiä lapasia, joissa en päässytkään ranneketta pidemmälle, koska tajusin tarvitsevani kipeämmin pipon. Valitsin ohjeen ja aloin neuloa pipoa, joka myös jäi kesken, koska malli ei miellyttänytkään. Sen sijaan intouduin neulomaan toisia lapasia, jotka ihmeen kaupalla valmistuivat joutuisasti. Niiden jälkeen halusin kokeilla toista pipomallia, jonka kanssa painin aikani. Se sentään valmistui ja tuli se jopa käyttöönkin.

Keskeneräisen pipon päätyminen kissan makuualustaksi on myös pätevä tekosyy jättää työ ja siirtyä toiseen projektiin. 

Näin käy hyvin usein. Tyylini tuntuu olevan se, että aloitan uusia töitä ennen kuin edelliset ehtivät valmistua. En kykene ylläpitämään innostusta niin kauan, että jokin työ ehtisi valmistua ennen kuin toinen jo syrjäyttää sen. Samoin käy muuten blogikirjoitusteni kanssa. Saan ideoita ja aikanaan aloitan kirjoittaakin, mutta valmistuttuaan jutut eivät ole enää kovin ajankohtaisia. Alan jo epäillä jonkinlaista keskittymishäiriötä. Nyt olen erityisesti yrittänyt saada päätökseen aloittamiani juttuja käsitöiden saralla. Ehkäpä onnistun siirtämään saman tarmon näihin raapusteluihin.

Tässä kuitenkin otoksia jo valmistuineista neulomuksista. Kuvaan päätyneet bootsit ovat kirppislöytöjä osiostakin tutut.

-Heta-

Joulun kuulumisia

Tähän mennessä on kuultu kuulumisia jo Lauralta Pieksusta ja pojilta Lapista, joten täytyy kai tässä itsekin kunnostautua ja kertoa näin takautuvasti miten joulun pyhät menivät täällä tukikohdassamme puutalossa. Aatoksi oli totta kai tarkoitus tehdä hyvät sapuskat, kinkkua ja niitä muita perinteisiä. Siksipä tiemme vei lauantaina keskelle ruokaostos hulabaloota, missä emme olleet ainoat, kuten arvata saattoi..  Tapiolla meinasi viimeistään käpy palaa, kun jonotin kalatiskille numerolla 19 ja edelläni oli vähintään 50 muuta. Mutta sinappisilakoita oli saatava! Itse otin kauppareissun henkisenä harjoituksena. Tulin siihen tulokseen, että jos lähden ostoksille ”tästä tulee niin kamalaa” – asenteella, niin sitten siitä tulee juuri sitä. Etukäteen tehty ostoslista helpotti kummasti. Lopulta selvisimme kaupasta kunnialla ilman sen suurempia kohtauksia ja mukaan tarttui myös kauan kaivattu lumilapio, jee!

Ensimmäistä kertaa kaikki jouluvalmistelut piti tehdä ihan itse. Eniten jännitti kinkun paistaminen, mutta lopputulos olikin varsin onnistunut. Siinä sitä aattoa sitten vietettiin, Tapio, kissat ja minä.

Tältä näytti minun jouluni. Harmi, ettei vertailuksi ole kuvaa Tapiosta hommissa työpaikallaan tai tekemässä lumitöitä.

Joulupäivänä Tapiota alkoi jo poltella. Levottomuus iski ja piti päästä tekemään jotain, joten tyyppi lähti vapaapäivänään töihin pakertamaan jonkin sohvapöydän kimppuun, hullu. Kun taas minä tässä olen jo toista viikkoa tekemättä mitään sen kummempaa eikä tunnu missään. Myöhemmin piti itsekin vähän purkaa kasaantunutta energiaa, joten ei muuta kuin The Ultimate 70’s ja kakkoslevyn eka biisi, henkilökohtainen suosikkini Earth, Wind & Fire – September soimaan ja joraaminen sai alkaa. Tuli mahtava fiilis, suosittelen. Välitön tunnelman nostatus taattu.

Tapanin päiväksi meidät oli kutsuttu syömään Kangasalle Tapion vanhemmille. Hyvät olivat ruuat sielläkin. Sain taas hyvää ajoharjoitusta toimiessani kuskina. Auto oli taas kerran täynnä kaikenmaailman lautoja, mutta matka meni hyvin emmekä löytäneet itseämme ojan pohjalta.

Tällaista meillä!

-Heta-

"Eisole poikha mikhään."

Moikka. 

Teen nyt ensimmäisen debyyttini tässä kansainvälisesti tunnetussa ruoka-, käsityöläis-, ja kotitalous-kommuunihenkisessä blogissa. Fiilis on hyvä, mutta vähän jännittää. Tervetuloa.

Olen ollut kovasti kiireinen koulussa. Valmistun keväällä 2013 puualan artesaaniksi, samaan tapaan kuin Ville ja Tapuli ovat jo ennen minua tehneet. Sitten voin viimein virallisesti osallistua artesaanin puolimaratoniin (12 saunaolutta). Viimeiset pari kuukautta minua on pitänyt kiireisenä lopputyö, sekä kuulemma koulun historian isoin pyöreä ruokapöytä (halkaisija 195cm). Pitkien päivien ja pikku paniikin siivittämänä ne on nyt kuitenkin tehty. Pöydän viimeistely meni varsin tiukille. Kun rekkakuski tuli hakemaan sitä asiakkaalle Lappeenrantaan, minulla oli työt vielä täysin kesken. Suostuttelin tämän mukavan tamperelaisäijän käymään ruokatunnilla ja palaamaan sitten takaisin. Ukon palattua parin tunnin päästä heiteltiin vielä vähän huonoa, kun minulla oli pöydän pakkaaminen jopa erittäin tyylikkäästi kesken. Teippikin loppui kesken. Kuuleman mukaan se päätyi ehjänä perille.

Muutaman kuukauden mukamas kovan stressin jälkeen tulimme Villen kanssa Leville töihin rentoutumaan Minä olen joululomalla koulusta ja Ville otti vapaata puhelinkoppinästistä. Parhaitenhan tästä paikasta saa asioita irti olemalla rikas, tai tulemalla tänne töihin.  Me olemme suksivuokraamoduunissa tämä vuodenvaihteen sesonkikausi. Minä olin täällä toissavuonna tämän saman muutaman viikon pätkän ja täytyy myöntää, että tykkään tästä meiningistä mielettömän paljon. Jos olen onnellinen kotona, niin olen sitä myös täällä. Lapissa en tosin ole kokenut arkea, vaan olen lähinnä pari kertaa vuodessa pistäytyvä tunturituristi. Kuka nyt lomallaan viitsii onneton olla, tai kannattaako muutenkaan? 

Matka tännehän alkoi jo perinteisesti niin, että oltiin myöhästyä bussista ja siten myös junasta. Juuri ennen lähtöä olin hävittänyt lompakkoni, joka on aina takin taskussa, ja Villeltäkin oli hanska hukassa. Lompakko löytyi LP-levyjen seasta, hanska hanskakorista

Tätä sähellystä seurasi 10 tuntia hyvää tunnelmaa kansanjunassa Rovaniemelle, jonka jälkeen 3 tuntia bussissa Sirkkaan. Niin vähän vaatii, että voi taas olla Levillä. Olin täällä viimeksi elokuussa ja niin vaan tuntuu hyvältä olla pohjoisessa taas. Täällä tuntuu, että voi seisoa selkä suorassa, eikä hartiat ota kiinni mihinkään. Tilantuntu on jotenkin erilainen, varsinkin kesäisin. Nythän täällä on aika paljon ihmisiä. Olisi pitänyt muistaa katsella aurinkoa Tampereella, sillä täällähän sitä ei näe seuraavan kerran kuin vasta tammi-helmikuussa.

Tämä on myös helmikuussa loppuvan, vuoden kestävän absolutismin, pahin koettelemus. Jos nyt ihan totta puhutaan, niin täällähän on näköjään pirun tylsää, kun ei voi olla joka päivä kännissä. Hiton kylmää ja pimeetä. Täällä hävettää vielä enemmän tilata jotain mehua baarissa. ”Ai siis oikeesti pelkkä limu?”. Enkä minä edes laske mäkeä.

Tosin henkilökunnan suosikkibaarissa, Kodassa, minulle osataan jo suoraan kaataa ”Pekan erikoinen”, eli baarimestarin krapulajuomaa, omenalimonadia, ja siihen sekaan karpalomehua sopivassa suhteessa. Luultavasti toimii myös single malt-henkisen viskin kanssa (toivoen ettei mallas ei ole meidän baarikaapista).

En yhtään väheksy perhejoulujani Pieksämäellä, mutta voisin vaatimattomasti mainita, että tälle jouluaatolle vetänee vertoja vain edellinen Levillä viettämäni joulu 2010. Meitä oli paikallisia ja muita kausityöntekijöitä parisenkymmentä samassa pöydässä. Iso osa oli vanhoja kavereita, osa ihan uusia tuttuja. Minä todella pidän näistä ihmisistä paljon.

Ruoka oli niin hyvää ja sitä oli niin paljon ettei ollut vaikeaa veikata ahmimisen menevän reippahasti yli. Nyt ymmärrän ihmisiä, jotka voivottelevat jouluruokaövereitään. En koskaan ole nauttinut noin pahaa ähkyä. Seuraavana päivänä mentiin suoraan töistä rääppiäisiin ja sama tyyli uudestaan.

Se minua tässä lapissa viehättää, että mitä pohjoisemmaksi Suomessa menee, sitä rennommiksi asiat muuttuvat. Jos osaa hoitaa hommansa asiallisesti, ketään ei kiinnosta nipottaa joutavasta. Ihmiset ovat välittömiä, ystävällisiä, reiluja ja onneksi myös aivan mielettömän hauskoja. Vaikka useimmilla on elämä myös etelässä, jokin täällä vetää heitäkin aina takaisin. Luulen, että ei vähiten juuri tämä levollisempi tunnelma, hyvät ihmiset ja parhaat laskuolosuhteet. Kuhan nyt pakkanen pikkusen lauhtuisi.

Ei tästä taida enää päästä irti koskaan. Minä myös tulen palaamaan jatkuvasti pohjoiseen. Jos en kokonaiseksi kaudeksi, niin ainakin käymään. 

Toivottavasti Ville kirjoittaa lisää ja laittaa myös kuvia. Hyviä kuvia tosin löytyy myös täältä, tai täältä. Heippa!

Pekka

Rauhaisaa mieltä, onnellista aikaa

Toiset lähtee Lappiin ja toiset Pieksuun, toisilla lämpee sauna kartanon!

Liekkö olisi tällä ajankohdalla vaikutuksensa, mutta paljon on tullut pohdiskeltua elämän prioriteetteja. Ollaan myös Hetan kanssa vietetty lähiaikoina monia avartavia hetkiä olohuoneessa elämästä ja tulevaisuudesta höpötellen.

 "Mitä mä haluaisin tehdä työkseni? Miten ollaan päädyttykin tähän tilanteeseen nyt elämässämme? Pitääkö käydä tosi pohjalla, jotta hoksaa sen, mikä on tärkeintä? Miten voisin olla neutraali  ja hyväksyvä tilanteessa, jossa muiden ihmisten erilaiset arvot ja elämänasenne ärsyttää? Kuinka olla stressaamatta turhista? Miten ihmeessä Ville ja Pekka osaa soittaa niin hyvin noita soittimia!?"

Jep. 

Elämä tässä talossa on antanut todella paljon uutta näkökulmaa asioihin. Ei ole kovin harvinaista tuntea olevansa jollain tavalla riittämätön; kumpa olisin toimeliaampi, sosiaalisempi, kauniimpi, viisaampi, mielenkiintoisempi, erityisen lahjakas jossain tai olispa mulla sileä iho, kiinteä kroppa, ihania ja persoonallisia vaatteita ja kaikkee muuta, mikä tekis musta todella erityisen, sellaisen WAU!-persoonallisen tyypin, erottuisin massasta!

Kaikesta päässäni mylvivästä mongerruksesta koituu vain mielipahaa. Vaikkei koko aikaa yllämainittuja pohtisikaan, ne väijyy taka-alalla. Kun kohtaat uusia ihmisiä, näet heissä kaikkea mahdollista, mitä haluaisit itse olla, kaikkea mitä sulta puuttuu. Sitten yksin yksiössä mutustat suklaata ja märiset kurjaa kohtaloasi olla niin sitä, tätä ja tota.

Sitten jotain alkoi tapahtua. Havahtumiseni sai rysäyksellä alkunsa maaliskuussa 2011 , kun isäni kuoli  ja elämässä oikeasti merkitsevät asiat nousivat pintaan eri tavalla, kuin koskaan ennen. Halu viettää aikaa rakkaittensa kanssa, maallisen omaisuuden haalimisen turhuus, ajatukset todellisesta onnesta ja omasta suhtautumisestaan siihen, miten elämäänsä todella haluaisi elää ja miten haluaa kohdata ja kokea ihmiset elämässään. Sit punnitsin nykyistä tilannetta ja halusin muutoksia ja päätin hakea kouluun. Halusin muuttaa Turkuun, ihan vain siksi, etten ole Etelä-Suomessa asunut ja Turku niin kovin nätti kaupunki. Tuli syksyn haku ja kävin Turun amkissa pääsykokeissa, olin varma että musta tulee sairaanhoitaja. Joo, haluan olla ihmisten parissa ja tämä koulutus antaisi huippuhyvän pohjan vaikka mihin. Jee!

Marraskuu 2011. Tulokset kouluihin ja häh - Tampereelle riitti pisteet, koulu oli listassa kolmantena, enkä ollut yhtään ajatellut koko kaupunkia todellisena vaihtoehtona. No, ei siinä, muutetaan Tampereelle. Onhan mulla Nokialla sisko perheineen ja tiedän pari tyyppiä, keitä siellä asuu - ja koulusta aina saa kavereita. Sit on vuosi 2012. Käyn puoli vuotta koulua ja totean, ettei hoitoala sittenkään ole se, mitä haluaisin. Mielenkiintoista ja arvostettavaa, muttei mua varten. Yksiökin alkaa tuntua yksinäiseltä ja eräissä juhlissa Villelle selittäessäni toiveistani muuttaa kimppakämppään tulee ilmi, että talossa voisi olla yksi asuttava pikkuhuone, pitäskö mun muuttaa siihen? Muutin parin kuukauden päästä.

Oikeastaan kaikki, mitä suunnittelin, meni juuri toisin. Voisi sanoa, että epäonnistuin: en päässyt haluamaani kouluun ja kaupunkiin, eikä ala jota kovasti omakseni luulin, ollutkaan sitä mitä halusin. Suunnitelmieni todellinen "päin honkia" -meneminen johti minut elämään, jossa tunnen itseni onnellisemmaksi, kuin koskaan aiemmin. Kaikki minkä kuuluu tapahtua, tapahtuu!

Joskus tuntuu, ettei mikään suju toivotusti. Suunnitelmat kariutuu, ihmisiä poistuu elämästä, pyörä pöllitään ja nilkka murtuu. Kuitenkin kaikella on tarkoituksensa, kun vain haluaa katsoa tilannetta pahoittuneen mielen lävitse. Saan jakaa arkeni hyvien tyyppien kanssa, eikä elämäni hyvät hetket riipu siitä onko mulla viimeisen päälle tyylikkäät vaateet, erityislahjakkuutta tai supertimmi vatsa, ei tollaset asiat kiinnosta niitä, keitä rakastan. Voin mieluummin keskittää energiani juuri siihen hetkeen, kun juodaan teetä tai soitellaan yhdessä, olemaan läsnä.

Edellisviikolla ensimmäistä kertaa mua ei haitannut se, että tukka oli miten sattuu. Se ei haitannut, koska olin niin täynnä onnea ja iloa. Kuulostaa todella turhamaisen hölmöltä näin kirjoitettuna, mutta on minulle todella suuri edistysaskel. Miksi ihmeessä sitä on ollut niin keskittynyt miettimään vain sitä, kuinka voisi olla parempi kuin mitä jo on, ettei nää ympärillään olevaa kauneutta? Kuka sen muka määrittää, mitä pitäisi olla? Ei kellään ole sellaista valtaa. Kaikki me ollaan sisimmässämme samanlaisia: sama alku - sama loppu. Paljon tärkeämpää olisi jokaisen pohtia sitä, kuinka kohtelee kanssaeläjiään. Voitko nähdä erimielisyyksien ja erilaisten elämäntapojen ylitse? Voitko luopua oikeassa olemisen tarpeesta ja myöntää olevasi väärässä? Onko toisten lahjakkuus sinulta pois? Onko tarpeen toivoa toisten epäonnistumista, sillä silloinhan itse olisit onnistunut ja saisit arvostusta? 

Rauhaisaa joulunaikaa ihmiset <3

-Laura

Kuvakatsaus

Muutama kuva ja tarina, joita on ollut tarkoitus lisäillä jo tovin aikaa:

Juuri ennen lumentuloa pihalla käyskentelemässä, kun pidettiin Pellen kanssa haravointitalkoot. Näkyypä kuvassa vasemmalla meidän nuotiopaikkakin. Jospa saataisiin talven aikana rakennettua lumilinnake pihaan ja sitten voitaisiin  nuotskin ympärille kokoontua taistelujen päätteeksi sotaoikeuteen.

Kuvassa on banaaneja, ei silakoita. Yksi niistä ihanista asioista, mitä täällä voi tapahtua: tulet töistä kotiin, vastassa ihana Heta ja uunibanaanit. Viskiä lasiin ja istahtaminen pöytään nauttimaan. Täydellistä!

(Tähän Heta voisi lisätä ohjeen uunibanskuista :) )

Tosiaan, ei ole ensimmäinen kerta, kun kotiintullessaan tulee se tunne miten tätä asumista rakastaakaan. Monet kerrat on ollut ruoka valmiina, kynttilöitä pihalla lyhdyissä valaisemassa muutoin niin pimeää pihaa, iloisia ihmisiä, kaikenmaan herkkuja tai jotain muuta.

Heta on ansiokkaasti neulonut viimepäivät -ja tuotokset ovat kauniita! Kuvasta puuttuu Tapion villasukat. Alemmassa kuvassa hennesin paidan muokkausta, tarkoitus "pöllöittää" paita enemmän mieluisaksi. Nappeja ja kankaita kun löytyy. Tylsemmästäkin paidasta tai laukusta saa pienellä muokkauksella vaikka mitä!

(Inspiraatiota pöllöilyyn tarjoaa Lee Arthaus)

Eilen demonstroitiin kevät- ja syyspäiväntasausta sekä kesä- ja talvipäivänseisausta: miten maapallo kiertää aurinkoa ja missä suhteessa auringon valo saapuu Suomeen tasauksien ja seisausten aikaan. Omena symboloi maata, lampun kohdistinosa aurinkoa. Pohdittiin myös sitä, mikä vaikutus lämpötiloihin maapallolla olisi, jos maapallo kiertäisi aurinkoa kaltevuusasentonsa sijasta aivan suorassa: olisiko navoilla ikuisesti pimeää?

Ajankohtainen aihe, sillä huomennahan vietämme talvipäivänseisausta. Jes, pimeys on voitettu, kohti valoa! Siitähän tuo pohdinta lähtikin, kun ajateltiin huomenna juhlistaa päivää valoin ja herkuin.

-Laura

Kirppislöytöjä

Tapio, Laura ja minä vietimme viime viikonloppua kolmistaan Pekan ja Villen ollessa Pieksämäellä heittämässä keikkaa.  Ei ollut tullut käytyä piiiitkään aikaan Tampereen kirppareilla, joten lauantain missiona oli vierailla PLT kirpputorilla Kalevassa. Sehän oli vallan mahtava paikka ja mukaan tarttui yhtä sun toista! Laura löysi farkkutakin ja sellaisen ihanan punaisen roikkuvan korihärpäkkeen vessaan. Minä ostin boleron ja kengät. Ja Tapion mukaan tarttui lämpöpuhallin(?), matto, auton lämmitysajastin, pyöräteline ja olikohan vielä muuta. Mutta mahtavin löydös oli kuitenkin valaisin, jota itse asiassa lähdimme vähän etsiskelemäänkin keittiön karmean loisteputkivalaisimen rinnalle.

Keittiömme on nähkääs käymässä läpi pienehköä vaiheittaista muodon muutosta ja nyt huomion kohteeksi on joutunut tilan hieman liian laitosmainen valaistus, joka on kaukana kaipaamastamme kotoisasta tunnelmasta. Siksi tämä valaisinlöydös osui tiellemme kuin tilauksesta. Sellainen öljylamppuhenkinen, siis erittäin tunnelmallinen. Se oli rakkautta ensisilmäyksellä. Tapion ja Lauran kasvoilta en tätä samaa tunnetta tosin pystynyt välittömästi lukemaan. Tai sitten heidän innostuksensa oli sen verran hillitympää omaan ”ihana, siis IHANA valaisin!!” reaktiooni verrattuna. Oli miten oli, hetken jankattuani sitä miten ihastuttava ja sopiva valaisin olisi heidän eli meidän keittiöömme sain heidät sen verran vakuuttuneiksi, että poistuimme kassan kautta valaisin mukanamme. Hahaa ei palautusoikeutta! Koko päivän saatoin vähän väliä ilmaista ihastukseni sanomalla ”mä en kestä miten hieno toi on”, vaikka ostopäätös oli jo tehty eikä ketään tarvinnut enää vakuuttaa valaisimen erinomaisuudesta. Tästäkin huolimatta halusin tehdä varsin selväksi kuinka tyytyväinen olin löydökseemme.

 Tapio uudelleenkäsitteli pöydänkannen ja oo, siitä tuli hieno!

Tapion toimesta saatiin myös uusi ja käytännölisempi liitutaulu

Olen edelleen niin liekeissä valaisimesta etten meinaa vielä melkein viikon jälkeenkään päästä yli siitä miten hieno se on.  Hökötyshän ei ole vielä edes päätynyt paikalleen keittiöön, joten sen toimivuudestakaan ei ole mitään tietoa, eikä varmaan päädy enää tämän vuoden puolellakaan, sillä sen asennus saattaa edellyttää hieman sähkötöitä. Sormet ristissä odotamme toimiiko se ollenkaan.

*****

Sunnuntaina tulivat pojatkin jo kotiin ja sauna lämmitettiin. Tarjolla oli glögiä ja joulutorttuja. Me naiset menimme ensin saunaan.

Minä, joka en oikeastaan koskaan juo saunassa kaljaa, tai kaljaa ylipäätään, huutelin Lauralle saunan lauteilta: onko siellä vielä olutta? Laura vastaa: on, tuonko? Minä: no tuo.

Siinä sitten saunassa heitettiin kiukaalle vettä ja sihautettiin oluttölkit auki.

Minä: Ahhhh, löylyä ja kaljaa!

Laura: Niinpä! Ja pojat jäi tekee torttuja ja ripustaa pyykkiä.

Molemmat: Hahahahahha!

-Heta-

Ihana viikko

Olipa kerran ihana viikko, johon mahtui vaikka mitä.

Itsenäisyyspäivänä väännettiin Lauran kanssa karjalanpiirakoita poikien hoitaessa kuntoon muun ruokapuolen. Oli paistia, kermaperunoita, lanttu- ja punajuurikuutioita, kalaa ja jälkiruuaksi Lauran leipoma ja meidän yhdessä koristelema valkosuklaajuustokakku piparipohjalla m'mm. Linnuillekin oli tehty siemenistä, pähkinöistä ja kookosrasvasta talipallo. Sibelius oli päivän musiikkivalinta, Finlandia on ah, niin ihana! Illalla laitettiin siistit vaatteet päälle itsenäisen Suomen kunniaksi ja syötiin porukalla. Myöhemmin pelattiin rappakaljaa. Siitä erikoinen itsenäisyyspäivä, että linnan juhlista ei näkynyt vilaustakaan. Tuntematonta sotilasta sentään hieman katsottiin.

 Talipallojen & juustokakkusen tekoa

 Ruokitaan tipuset!

...ja odotellaan :)

Itsenäisyyspäivän charmia

Lauantaille oli jo ajat sitten ostettu liput Sorin Sirkuksen Kujalla joulushow'hun. Sinnekin laittauduttiin ja päräytettiin paikalle taksilla. Esitys oli taas kerran mainio. Kahdeksaksi oli tehty pöytävaraus Bella Romaan. Sitä ennen piipahdimme lasillisilla Ravintola Plevnassa. Ravintolaillan jälkeen porukka hajaantui, osa kotiin ja osa jäi jatkamaan iltaa keskustaan. Kiva ilta hyvässä seurassa.

Kujalla

Seuraavana päivänä oli ihana viettää laiska sunnuntai kotona. Laura levitti askartelutarvikkeet olohuoneen pöydälle ja siinä sitten tehtiin joulukortteja. Itsehän sain aikaiseksi vain yhden, kun säärystimien ja villasukkien neulominen oli päällimäisenä mielessä. Tilasimme ruokaa kotiin ja katsoimme elokuvan Koskemattomat. Ihana elokuva. Illalla saunottiin, pelattiin Piirrä&Arvaa peliä ja hörpittiin glögiä.

Nyt on maanantai ja paluu arkeen koittaa. Voi paska. Turkuun pitäisi mennä kahteen tenttiin. Viikon aikana ehti koulu unohtua melkein kokonaan, joten tämä tuli vähän kuin yllättäen, vaikka olihan se tiedossa, että sinne pitää vielä palata. Kuitenkin vain kolme päivää kunnes loma alkaa ja voi taas hypätä junaan.

Kiitos rentouttavasta viikosta kanssaeläjille!

-Heta-

Pieni avautuminen

Se tunne, kun tapahtuu jotain, jonka uskot ratkaisevan kaikki maanpäälliset ongelmasi, jotka ovat piinanneet sinua ja olet varma, että nyt kaikki menee mahtavasti tästä eteenpäin. Eivätkä mitkään ongelmat tunnu enää missään, koska sinulla on nyt se niin siisti juttu meneillään, se juttu, joka on vastaus kaikkiin ongelmiin. Se tunne on harhaa. Todellisuudessa se on kuvitelmaa, haave, jossa elät vain sen hetken, kun kaikki tosiaan tuntuu olevan mahtavasti. Pieni esimerkki.

Pari vuotta sitten, tai oikeastaan kolme, valmistuin puutarhuriksi ammattikoulusta, jonne olin mennyt lukion jälkeen ikään kuin miettimään seuraavaa siirtoani ja tekemään jotain edes jotenkin järkevää siinä miettimisen ohessa. Oli kamala kriisi siitä, mitä tekisin. Tiesin haluavani opiskella, mutta en oikein tiennyt mitä. Olin jo kauan ajatellut kieliopintoja yliopistossa, mutta nekään eivät oikein napanneet enää.

Kävi sitten niin, että epätoivoissani hylkäsin pakkomielteeni kielten opiskelusta ja kävin läpi kaikki mahdolliset koulutusohjelmat korkeakouluissa. Olin jo melkein hakeutumassa kirjastoalalle (en ymmärrä itsekään), kunnes löysin koulutusohjelman, joka oli kuin tehty kaltaiselleni haahuilijalle, jota kiinnostaa lähestulkoon kaikki, koska on vaan niin kiva tietää asioita. Kestävän kehityksen koulutusohjelma.

Yhtäkkiä palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Olinhan jo puutarhuriopinnoissani luonut pohjaa ympäristötietämykselleni, joten oli vain luonnollista jatkaa opintoja ympäristöalalla. Aivan kuin kaikki olisi ollut suunniteltua (ei todellakaan ollut). Ja daa olenhan aina ollut luonto- ja tiededokkareiden suurkuluttaja. Tämä on mahtavaa, olen löytänyt kutsumukseni. Sen vuoden haku oli kyllä jo mennyt, mutta ensi vuonna sitten. Olipahan vuosi aikaa valmistautua.

Uskomatonta kyllä, tämä innostus kesti aina sinne hakuaikaan saakka, jota ennen olin oikeasti nähnyt vaivaa pääsykokeisiin. Kertasin matikkaa iltalukiossa ja, no en muuta sitten tehnytkään. Kaiken lisäksi olin työttömänä koko vuoden tekemättä mitään, mikä vain lisäsi nälkää päästä kouluun. Halusin sinne niin paljon, ettei ollut tosikaan.

Pääsykoepäivä koitti ja matkustin Turkuun Tapio, henkinen tuki, seuranani. Pääsykoetilanteet ovat vain niin hirveitä, että onneksi en ole joutunut kokemaan niitä monia. Olin hirvittävän jännittynyt ja koitoksen jälkeen en osannut sanoa yhtään miten oli mennyt. Sitten piti vain odottaa tuloksia yli kuukausi.

Joskus heinäkuussa työkaveri kertoi töissä, että hän oli päässyt opiskelemaan Turkuun (juuri sinne kirjastoalalle, heh). Ajattelin, että voi ei, sittenhän minuakin saattaa odottaa kotona kirje. Haluankohan tietää. Töiden jälkeen kotona tosiaan odotti kirje. Se oli paksu, iiiiik! Siitä saattoi päätellä jotain. Avasin sen tärisevin käsin hitaasti (alkaa kuulostaa pornograafiselta). Sisällä oli nippu papereita ja hyväksymiskirje. Melkein hävettää myöntää, mutta tuolloin se oli yksi onnellisimmista hetkistäni. Tunsin olevani niin onnistunut ja ansainneeni sen ja kaikki oli niin hyvin. Nyt tiesin mitä teen ja missä olen seuraavat neljä vuotta, problem solved. Tuo oli minun harhainen hetkeni.

Nopeuttaakseni tarinaa, jos sillä nyt on enää paljoa merkitystä kirjoitettuani jo näin paljon, otan aimoloikan eteenpäin kohti loppupäätelmää. Olin tosiaan onneni kukkuloilla, vaikka se merkitsikin suurta muutosta elämässä. Piti muuttaa uuteen kaupunkiin, etsiä asunto ja hoitaa käytännön asioita. Mutta ei se mitään, koska pääsin tavoitteeseeni ja jesjesjes. Enpä tullut tuolloin ajattelleeksi, että tämä muutos toisi mukanaan sopeutumisvaikeuksia, hirvittävää epävarmuutta siitä mihin voisi työllistyä ja mikä ylipäätään itseä kiinnostaa tällä naurettavan laajalla alalla tai sitä v*tutusta, kun kerrot jollekin opiskelevasi kestävää kehitystä ja vastaus hetken hiljaisuuden jälkeen on tyyliin: mitä se niinku käytännössä tarkottaa? tai, no mitä sä sit niinku teet? tai vaihtoehtoisesti, mikä susta sit niinku tulee? tai jotain muuta paskaa.

Älä siis koskaan kuvittele, että jokin yksittäinen asia voisi olla vastaus ongelmiisi. Mutta nauti vaan siitä pienestä onnen hetkestä, koska mikään ei ole pysyvää.

-Heta- 

Maria Gasolinaa & touhuamista

Lähtökohdat olivat mitä suotuisimmat: oli paperitolloja siellä, mandariininkuoria täällä, keittiöveitsiä sohvatyynyjen välissä, levyt hujanhajan ja kissatkin miltei kadoksissa. Arjen tiimellyksessä (eli Pekan puuhastellessa opinnäytetyön parissa, Tapion painamassa pitkää nästiä, Villen metsästäessä ja Hetan hoitamassa viikottaisia velvollisuuksiaan Turunmailla) kartanomme oli päässyt hieman pölyttymään.

Ja  mulla vapaapäivä!

Levysoitin pärähti kerrasta salsalle ja huisku heilui niin kuin ei olisi ennen heilunut!

Tätä kotia on aivan mahtava siivota. Täällä on niin nättiä. Kuten kuvista näkyy:

Villekin saapui retkiltään juuri passelisti siistiin kotiin ja alkoi näppäränä poikana askarrella itselleen hienoa naulakkoa. Piitua touhu kiinnosti myös:

Ja mikä ihanaa, siinä ihan yllättäen (vaikka Villellä siitä tuntemus taskussaan olikin) ovi avautui ja sisään astui Heta! Nyt vaikuttaisi siltä, että ollaan koko konkkaronkka kotona viikonloppuna ja mikäs sen mukavampaa :) 

Tein myös mokkapaloja lemppariohjeellani (alkup.:http://eleviina.blogspot.fi/2008/04/parhaat-mokkapalat-mihin-olet-trmnnyt.html). Tosin muutin ohjetta hieman, kun innostuin ostamaan mantelijauhoa ja steviaa. Niillä kun haluaisin oppia osittain korvaamaan vehnäjauhoja sekä sokeria leivoksissa. Heittelin summanmutikalla noita aineksia ja lopputulos olikin onnistunut. Hieman vähemmän laittaisin steviaa, se maistui jälkimakuna omaan mieleeni ehkä liian voimakkaasti. Ja jos käyttää ehtaa steviaa, eikä tuota marketin Hermesetasia, niin sitähän ei voi laittaa kun hippusen vain.

Mokkikset: 

100g voita

2rkl tummaa kaakaojauhetta

1/2tl suolaa

1 1/4dl vettä

1 1/4dl vehnäjauhoja

1 1/4dl mantelijauhoja

1dl steviaa (Hermesetas, vähempikin riittää)

1dl sokeria

3/4tl ruokasoodaa

1tl vaniljasokeria

n. 1/2 dl mantelilastuja

ripaus kaardemummaa ja piparkakkumaustetta

1/2dl maitoa (turkkilainen jogurtti käy myös mainiosti)

1 kananmuna

Kiehauta kattilassa voi, kaakaojauhe, suola ja vesi.

Sekoita kuivat aineet keskenään ja lisää ne voi-kaakaoj.-suola-vesi -seokseen ja sekoittele.

Lisää maito (tai jogurtti) ja kananmuna (muista: muna ei tykkää liian kuumasta taikinasta!).

Sekoittele tasaiseksi ja lisää jauhoja jos taikina on liian vetistä. Taikinan kuuluu olla kuitenkin löysä.

Taikina passaa mainiosti noin 20cm x 20cm vuokaan.

Sitten vaan tuotos uuniin 200 asteeseen 20 minuutiksi.

Annetaan sitten mokkisten jäähtyä ja valmistetaan mm'm, kuorrute.

50g voita

pari rkl kahvia

1/5-1rkl kaakaojauhetta (tummaa)

tomusokeria

Kiehautetaan kattilassa voi, kahvi ja kaakaojauhe. Lisätään seokseen tomusokeria, kunnes siitä tulee kivasti kiinteää. Itselläni on mennyt tähän annokseen noin puoli pakettia tomusokeria.

Kaadellaan kuorrute jäähtyneen tuotoksen päälle ja koristellaan kivasti valitsemillaan höttösillä.

Katsotaan mitä huominen tuo tullessaan, on toinen vapaapäivä. Pupu-unia!

-Laura

Kasviskeittoa ja jalkapalloa

Iltaa!

Kotona Pekka, Tapio, Ville ja minä. Telkkarista näkyy jokin jalkapallopeli ja keskustelu pyörii aikalailla sen ympärillä. Alla kuva muuten tästä meidän olohuoneesta, tai oikeastaan puolesta siitä. Täällä me suurinosa ajasta vietellään "siellä missä taiat tapahtuu". Tai sitten keittiössä tai saunassa... Omissa huoneissa aikaa ei juurikaan tule vietettyä ja sehän on kiva. Aika harmi, jos kaikki lymyäisi omissa nurkissaan ovet kiinni kaikki illat.

Tein tänään todella hyvää keittoa, äiti on minulle tähän(kin) innostuksen herättäny:

Porkkana-pinaattikeitto

1kg Porkkanoita
2pss Pakasteesta hienonnettua pinaattia
2dl kuohukermaa

Mausteita: kasvisliemikuutio, paprikajauhetta, pippuria sekä "hetaa" eli Herbamare-yrttisuolaa

Kuorin ja keitin porkkanat oikein kunnolla kypsiksi. Sitten porkkanat ja pieni määrä keitinvettä (n.2-3dl) "wruumwruum"-koneeseen, eli siihen sellaseen tehosekoittimeen jonka tiedätte, se sellanen missä on iso kannu ja sillä voi tehdä vaikka pirtelöitä. Ideana siis soseuttaa porkkanat samettiseksi soseeksi.

Porkkanasose kattilaan ja pinaatit sulamaan sekaan. Pinaattien sulattua maustoin keiton ja lisäsin kerman. Keittoa keitellään miedolla lämmöllä hetki. Sitten sen voi syödä. Huisin helppoa ja maukasta. Keittoon voi lisätä vielä vaikka raejuustoa tai kuivattua sipulia, mm.

Sitten teetä. Ehkä pala suklaatakin. Pupu-unia!

- Laura

Mistä kaikki sai alkunsa

Eräänä syysiltana radiosta tulee ohjelma, jossa puhutaan blokkaamisesta. Ville, Laura ja minä istumme olohuoneessa puuhastellen kuka mitäkin radion pauhatessa taustalla. Jutun toimittaja mainitsee, että blokkaamalla on mahdollista ansaita jopa rahaa. Samassa heräsi kiinnostus, josta seurasi tämä keskustelu, joka meni jotakuinkin näin..

A: Pitäis varmaan alkaa kirjoittaa blogia, jos sillä kerran voi ansaita rahaa.

B: Mistäköhän sitä kirjottais? Maailma on jo täynnä ruoka- ja muotiblogeja.

C: Sen aiheen pitäisi olla jotenkin erilainen ja kiinnostava.

hetken pohdinta…

A: Hei aletaan pitää blogia meidän kommuunista, hehe.

Ja siitä jatkui hedelmällinen keskustelu kommuuni- blogista, joka alkoi vitsinä, mutta muuttuikin ihan oikeasti yllättävän kiinnostavaksi ideaksi.

Eikä tässä kukaan oikeasti kuvittele rahaa tekevänsä. Lähinnä ajatuksena on kirjoittaa juttuja meidän viiden yhteiselosta, jotta siitä tallentuisi muistoja muuallekin kuin omaan pääkoppaan. Tämä siksi, että oma muistihan voi pettää koska vaan, kun taas nettiin ne jutut jäävät pysyvästi. Näin ainakin olettaisin. Ja, jos joku muu saa pienintäkään iloa meidän jutuista, niin aina parempi. Bloggaamaan siis! Voihan olla, että homma hyytyy heti alkumetreille, mutta yrittänyttä ei laiteta, vai miten se meni?