keskiviikko 31. heinäkuuta 2013
torstai 25. heinäkuuta 2013
Eläinterapiaa
Nyt on näköjään tällainen keskeneräisten blogitekstien loppuun kirjoitus ja julkaisu viikko. Kauankohan tuo Laurankin viimeisin on roikkunut luonnoksena tuolla tekstilistalla:D No, tässä jonon jatkoa.
On ilmeisesti ollut tiedossa jo hyvän aikaa se, että eläimillä voi olla positiivinen vaikutus ihmisiin. Varsinkin kissoja ja koiria hyödynnetään esimerkiksi vanhainkodeissa, missä ne tuovat iloa ja seuraa ikäihmisille parantaen heidän elämänlaatuaan. Voin hyvin ymmärtää tämän varsinkin nyt näin kissojen kanssa eläneenä.
Entisessä elämässäni minulle ei ollut ehtinyt karttua juurikaan kokemusta lemmikeistä eikä elämästä niiden kanssa. Oli minulla sentään hamsteri tai kaksi, mutta aika vähän ne vaikuttivat elämään, joten niiden olemassaolon saattoi lähestulkoon jopa unohtaa hetkittäin. Muutenkaan eivät tainneet paljoa perustaa lässytyksistäni. Kokemukseni eläinten kanssa elämisestä olivat siis lähes olemattomat.
Kun Laura ja kissat muuttivat taloon, suhtautumiseni oli ehkä syystäkin hieman epäileväinen, olihan kyseessä aika iso asia. Mietin lähinnä niitä ongelmia ja elämänmuutoksia, mitä eläinten kanssa asumisesta voisi seurata. Ei voi vain tuulettaa ulko-ovi avoimena (paitsi nykyään), vessan ovia ei voi sulkea, jotta kissa pääsee laatikolle ja huoneen ovi oli järkevää pitää suljettuna Pellen pissaprostestoinnin vuoksi. Kaiken kukkuraksi en kokenut olevani mikään kissaihminen alkujaankaan, joten kaikki nämä kissojen mukanaan tuomat muutokset tuntuivat näin tilanteeseen tottumattomasta elämää rajoittavilta. Ylipäätään mietitytti mitenköhän se elämä kissojen kanssa tulee sujumaan.
Hyvinhän siinä kävi. Aika pian sai huomata, että kissojen olemassaolo talossa oli melko viihdyttävää eikä ollenkaan niin rajoittavaa kuin aluksi pelkäsin. Kissoissa on jotain rauhoittavaa. Jo pelkästään niiden touhujen seuraaminen on melko meditatiivista. Olihan alku hieman kankea ja meni kaikkien osalta varmasti hieman sopeutuessa uuteen tilanteeseen, mutta nykyään Pelle ja Piitu ovat kyllä oleellinen osa tätä arkea. Niistä on vieläpä uskomattoman paljon seuraa, vaikka olin aina ajatellut kissojen viihtyvän lähinnä vain omassa seurassaan.
Miten ihanaa onkaan herätä aamulla kissa selän tai vatsan päällä, tai tulla töistä kotiin, missä vastassa on kissa jos toinenkin heti oven takana kököttämässä. Vaikka eihän sitä tiedä, miten paljon ne oikeasti ihmisistä välittävät, ruokaa kumminkin vain haluavat perkeleet! Mutta onhan se illuusio niiden meitä kohtaan tuntemasta hellyydestä aika voimaannuttava. Siksi ihmiset varmaan lemmikkejä haluavatkin. Ja se ilo, jonka ne saavat meissä ihmisissä aikaan tempuillaan tai pelkästään olemalla omia urpoja itsejään<3 se voi pelastaa paskimmankin päivän.
On ilmeisesti ollut tiedossa jo hyvän aikaa se, että eläimillä voi olla positiivinen vaikutus ihmisiin. Varsinkin kissoja ja koiria hyödynnetään esimerkiksi vanhainkodeissa, missä ne tuovat iloa ja seuraa ikäihmisille parantaen heidän elämänlaatuaan. Voin hyvin ymmärtää tämän varsinkin nyt näin kissojen kanssa eläneenä.
Entisessä elämässäni minulle ei ollut ehtinyt karttua juurikaan kokemusta lemmikeistä eikä elämästä niiden kanssa. Oli minulla sentään hamsteri tai kaksi, mutta aika vähän ne vaikuttivat elämään, joten niiden olemassaolon saattoi lähestulkoon jopa unohtaa hetkittäin. Muutenkaan eivät tainneet paljoa perustaa lässytyksistäni. Kokemukseni eläinten kanssa elämisestä olivat siis lähes olemattomat.
Kun Laura ja kissat muuttivat taloon, suhtautumiseni oli ehkä syystäkin hieman epäileväinen, olihan kyseessä aika iso asia. Mietin lähinnä niitä ongelmia ja elämänmuutoksia, mitä eläinten kanssa asumisesta voisi seurata. Ei voi vain tuulettaa ulko-ovi avoimena (paitsi nykyään), vessan ovia ei voi sulkea, jotta kissa pääsee laatikolle ja huoneen ovi oli järkevää pitää suljettuna Pellen pissaprostestoinnin vuoksi. Kaiken kukkuraksi en kokenut olevani mikään kissaihminen alkujaankaan, joten kaikki nämä kissojen mukanaan tuomat muutokset tuntuivat näin tilanteeseen tottumattomasta elämää rajoittavilta. Ylipäätään mietitytti mitenköhän se elämä kissojen kanssa tulee sujumaan.
Hyvinhän siinä kävi. Aika pian sai huomata, että kissojen olemassaolo talossa oli melko viihdyttävää eikä ollenkaan niin rajoittavaa kuin aluksi pelkäsin. Kissoissa on jotain rauhoittavaa. Jo pelkästään niiden touhujen seuraaminen on melko meditatiivista. Olihan alku hieman kankea ja meni kaikkien osalta varmasti hieman sopeutuessa uuteen tilanteeseen, mutta nykyään Pelle ja Piitu ovat kyllä oleellinen osa tätä arkea. Niistä on vieläpä uskomattoman paljon seuraa, vaikka olin aina ajatellut kissojen viihtyvän lähinnä vain omassa seurassaan.
Miten ihanaa onkaan herätä aamulla kissa selän tai vatsan päällä, tai tulla töistä kotiin, missä vastassa on kissa jos toinenkin heti oven takana kököttämässä. Vaikka eihän sitä tiedä, miten paljon ne oikeasti ihmisistä välittävät, ruokaa kumminkin vain haluavat perkeleet! Mutta onhan se illuusio niiden meitä kohtaan tuntemasta hellyydestä aika voimaannuttava. Siksi ihmiset varmaan lemmikkejä haluavatkin. Ja se ilo, jonka ne saavat meissä ihmisissä aikaan tempuillaan tai pelkästään olemalla omia urpoja itsejään<3 se voi pelastaa paskimmankin päivän.
 |
| Yritä nyt tuota katsellessa olla huonolla tuulella. |
maanantai 22. heinäkuuta 2013
Läheisyydestä alasti joogaamiseen
"Anna mulle lovee!" (kuten Alatalon Mikko laulelee)
Omien ajatusten tai asioihin suhtautumisen muutoksia on tottavie mielenkiintoista seurailla sekä havaita. Yksi merkittävä muutos on tapahtunut alastomuuden saralla. Täällä saunotaan paljon tai ainakin paljon verraten siihen, kuinka ennen olin tottunut saunomaan. Aiemmin minua ujostutti ihan läheisimpienkin ystävien seurassa alasti heittäytyminen ja vaatteitakin vaihdoin vähän varoen, ettei toinen vaan näe mitään.
Tässä ehkä kuukausi kaksi sitten oltiin Hetan kanssa vilvoittelemassa saunasta tuossa, pian uuden ilmeen saavassa, pukutilassa ja aloin venyttelemään. Silloin tajusin, että mitä kummaa! tässä sitä vain venytellään ja höpistään, enkä edes miettinyt alastomuuttani -ennen kun sitten mietin. Vähän kun siinä yhdessä tarinassa, jossa muuan Aatami ja Eeva havahtuvat alastomuuteensa: yhtäkkiä sitä alkaa miettiä ja siitä tulee jotain, mitä täytyy miettiä. Ja sit mietitään!
Viime talvena mietittiin, vai oliko se keväällä, kuitenkin... Hetan kanssa sitä, että entä jos alettaisiin halaamaan kaikki toisiamme aina iltaisin, samalla kun toivotetaan hyvät yöt. Lisättäisiin läheisyyttä ja fyysistä kontaktia talossa. Toisen halauksesta tai halauksen antamisesta tulee kuitenkin niin kiva mieli. Taidettiin korkeintaan kahtena iltana toteuttaa miete ja tulihan siitä hyvä mieli kaikille. Ehkä ajatus otetaan käytäntöön syksyllä, kun illat pimenevät ja hellyydenkaipuu taas nousee pintaan (itsellä tuo hellyydenkaipuu ei taida edes osata sukeltaa).
Kivaa on, kun ohimennen voi halata toista. Tai juhlien jälkeisenä päivänä käpertyä toisen kainaloon leffaa katsomaan. Miten mieltä piristääkin kummasti ihan sellainen pienikin ele, vaikka olalletaputus tai ylävitosten heitto, mitä näitä nyt on. On ollut ilo huomata, kuinka tämmöinen kontaktinotto on lisääntynyt pikkuhiljaa tässä vuoden mittaan. Tässä kirjotellessa ja arkea miettiessä alkaa hymyilyttää, niin on se tosiaan ihan mielettömän kivaa. Oon huomannu, että nykyään tulee talon ulkopuolellakin helpommin napattua kaveria tai tuttua olkapäästä -tai annettua halaus, se tuntuu luonnolliselta.
Tässä läheisyyden lisääntyessä multihuipentumana pitäisin sitä, kun koittaa se seesteinen hetki, milloin koko porukalla suoritetaan aamutervehdystä pihallamme -ihan alasti.
Sitä odotellessa...
Viime talvena mietittiin, vai oliko se keväällä, kuitenkin... Hetan kanssa sitä, että entä jos alettaisiin halaamaan kaikki toisiamme aina iltaisin, samalla kun toivotetaan hyvät yöt. Lisättäisiin läheisyyttä ja fyysistä kontaktia talossa. Toisen halauksesta tai halauksen antamisesta tulee kuitenkin niin kiva mieli. Taidettiin korkeintaan kahtena iltana toteuttaa miete ja tulihan siitä hyvä mieli kaikille. Ehkä ajatus otetaan käytäntöön syksyllä, kun illat pimenevät ja hellyydenkaipuu taas nousee pintaan (itsellä tuo hellyydenkaipuu ei taida edes osata sukeltaa).
Kivaa on, kun ohimennen voi halata toista. Tai juhlien jälkeisenä päivänä käpertyä toisen kainaloon leffaa katsomaan. Miten mieltä piristääkin kummasti ihan sellainen pienikin ele, vaikka olalletaputus tai ylävitosten heitto, mitä näitä nyt on. On ollut ilo huomata, kuinka tämmöinen kontaktinotto on lisääntynyt pikkuhiljaa tässä vuoden mittaan. Tässä kirjotellessa ja arkea miettiessä alkaa hymyilyttää, niin on se tosiaan ihan mielettömän kivaa. Oon huomannu, että nykyään tulee talon ulkopuolellakin helpommin napattua kaveria tai tuttua olkapäästä -tai annettua halaus, se tuntuu luonnolliselta.
Tässä läheisyyden lisääntyessä multihuipentumana pitäisin sitä, kun koittaa se seesteinen hetki, milloin koko porukalla suoritetaan aamutervehdystä pihallamme -ihan alasti.
Sitä odotellessa...
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)