Pekan kippo

Varmaan jokainen, joka tuntee Pekan tai on viettänyt hänen kanssaan paljon aikaa, tietää kuinka hajamielinen hän on. Hyvin tavallisia ovat tilanteet, joissa Pekka tekee lähtöä ulkovaatteet valmiina päällään, bussiinkin on jo vähän kiire. Juuri, kun pitäisi jo mennä, Pekka lausuu sanat: missäköhän mun avaimet on?/ mihinköhän oon jättänyt mun lompakon?/ onko kukaan nähnyt mun puhelinta? Voisko joku soittaa siihen?

Usein Pekka ehtii jo lähteä ovesta ulos, mutta palaakin vielä kaksi tai kolme kertaa hakemaan jotain. Tästä syystä Pekka taitaa myöhästyäkin aika usein.

Pekkakin tiedostaa tämän ja jossain vaiheessa taisi itsekin kyllästyä aina etsimään hukkuneita tavaroitaan lähdön hetkellä, joten hän päätti tehdä asialle jotain. Nyt eteisissä on siis ollut jo jonkin aikaa seinään hiemaan vinoon ruuvattuna muovinen pakasterasia a.k.a Pekan kippo, johon Pekka yrittää aina muistaa laittaa avaimet ym. tärkeät tavaransa. Sinne voi palauttaa Pekalle kuuluvat jutut, jos sellaisia löytää lojumasta jostain. Ja ilmeisesti se on toiminut hyvin ja todella helpottanut Pekan elämää.

Tietenkään puolen litran pakasterasiaan ei saa mahtumaan ihan mitä vain eli edelleen saamme ihmetellä, missä on Pekan tietokone tai sen laturi, sekä harmitella bussiin unohtuneita maailman parhaita nahkahansikkaita.

Kun Piitu jäi puuhun

Blogissa on vietetty hiljaiseloa, mutta onneksi Laura on pitänyt blogia hengissä. Ei sillä, ettei olisi kirjoitettavaa, mutta inspiraatio on ollut kadoksissa. Ehkäpä blogi ja koko kommuuni on siirtynyt alkuhuumasta vaipparalli -arkeen, jota ei paljoa jaksa makustella. Siitäkin voisi kirjoittaa jossain vaiheessa. Mutta ensin hieman toisenlaista draamaa.

Pari viikkoa sitten sain Tapiolta tekstiviestin, joka alkoi näin: "Huomenta. Nyt voi kertoa, että Iiro (Piitu) on ollut yön puussa." Selvisi, että kyseessä oli takapihan iso mänty ja siellä se oli itkenyt surkeana eikä uskaltanut tulla alas. Laura oli pohjoisessa viikon ja kissat olivat jääneet poikien vastuulle. Minä tietenkin viestitin asiasta Lauralle, joka ei tiennyt tapahtuneesta vielä mitään. Laura soitti Pekalle, joka vakuutti, että tilanne oli hallinnassa ja Piitu oli turvassa, niinkuin olikin siinä vaiheessa, eli toisin sanoin: Piitu kävi puussa ja tuli alas.

Jälkeenpäin tapahtumien kulusta alkoi selvitä kaikenlaista uutta ja koko juttu sai aivan erilaiset mittasuhteet. Ilmeisesti Pekka oli kotona tapahtumien keskiössä. He Mauran kanssa yrittivät houkutella Piitua alas tuloksetta. Sitten Pekka sai kuningasidean: heitetään sitä kivillä! (....) On varmaan sanomattakin selvää, ettei siitä ollut apua, ehkä päinvastoin. Lopulta Pekka soitti Tapiolle, että tietäisikö tämän isä, miten kissa saadaan puusta. Tämä kun on palomiehenä oletettavasti törmännyt tähän klassiseen kissa puussa -ongelmaan ennenkin. Vastaus ilmeisesti kuului: antakaa sen vain olla, kyllä se alas tulee. Ja tulihan se.

Alas tulostakin on kuultu hurjia juttuja. Kun Piitu oli kerännyt tarpeeksi rohkeutta pelottavan haastavaan alas tuloon, Maura seisoi puunjuurella ja kannusti sitä. Hyvä Piitu sä pystyt siihen! Puussa kököttämisestä uupunut ja pelosta kangistunut Piitu laskeutui epävarmoin liikkein, oksalta oksalle. Välillä se jäi oksalle killumaan niin, että näytti ihankuin se kohta putoaisi. Maura toi hädissään puun alle tyynyjä pehmentämään iskua.

Lopulta Piitu oman aikansa otettuaan pääsi takaisin maankamaralle ilman fyysisiä vammoja. Kuitenkin kovan koettelemuksen jälkeen kelpasi mikä tahansa syli ja läheisyyden kaipuu oli suuri.
En ole vieläkään vakuuttunut, että olen kuullut kaikki tapahtuman yksityiskohdat, mutta ainakin tämä kokemus lähensi Piitun ja poikien suhdetta.

Kukkuluuruu?

Niin se hujahti mennä, kesä. Pojat ja Heta laittoivat meille kasvimaan alkukesästä ja saatiin nauttia pienestä sadosta! Sieltä kasvoi papuja, kurkkuja ja perunoita. Muista en itseasiassa tiedäkään, tuliko porkkanoita? Täytyy käydä kaivelemassa. Pekka oli lueskellut tuottoisasta viljelytekniikasta, jonka ajatuksella meidänkin takapihalle  kasattiin levyistä neliö, täytettiin se mullalla ja viskattiin siemenet sekaan. Idea tässä taisi olla se, että kun kasveja kasvatetaan tietyssä järjestyksessä, on kasvien kasvu tehokkaampaa. Täytyy lisätä linkkiä, kunhan tarkistan Pekalta, mistä hän siitä lukaisi. Alla kuvia kasvimaan pystyttämistä:

Kesällä ollaan itse kukin heiluttu siellä sun täällä. Yhteiset koti-illat ovat jääneet vähän vähemmälle. Ville ja Tapio innoistuivat kalastamisesta ja kunnostivatkin veneen vesille. Juuri kun jo tottui siihen, että joka nurkasta löytyy joku puukalikka tai sen työstämiseen liittyvä työkalu, niin nyt täältä löytyy joka lähtöön vapoja, siimaa, jigejä... mitä näitä nyt on. Hienoahan se on oppia ittekin uusia juttuja (ei voi välttyä, vaikka yrittäisikin olla kuuntelematta). Vaikkakin se, mitä oon oppinu koostuu aikalailla tästä: jigit on kivan värisiä ja muistuttaa sellasia "limoja", millä leikittiin lapsena, Tapio luottaa keltapunaseen jigiinsä, jos Pekan vapa on Mikon autossa yli 2 viikkoa niin sen omistusoikeus on siirtynyt Mikolle ja että haukea kutsutaan limatapiksi. No, uusia juttujahan nuokin ovat!

Hetan kanssa ollaan puhuttu, puitu, oivallettu, ihmetelty, kyseenalaistettu ja pohdittu koko kesä. On tuntunu tosi hyvältä, kun on saanut keskutella niin paljon ja huomata, miten siinä samalla prosessoi asioita. Tää oli myös hyvin jädentäyteinen kesä, maiskuteltiin niin Minetin kuin Siperiassa olevan Tampereen jäätelötehtaan aah-slurps-maiskis -italialaisia herkkujädejä. Käytiin myös uimassa tuossa meidän lähirannalla, kerran yölläkin! Keskiyöllä lähdettiin polkemaan kotoa ja uitiin tyynessä vedessä, siinä on jotain mystisen kaunista. Mukavia asioita. Sellasta huoletonta olemista, vähän nurmikolla makoilua, pyöräilyä Tampereella, herkuttelua ja mukavia ihmisiä.

Se ilta, kun opin soittamaan viinilasilla, jes! Pekka: "Tää olis hyvä sellanen nuoruus-kuva".

Seuraavista kuvista... Taidettiin Pekan kans kumpikin saikuttaa tuona aamuna, kun ovikello soi ja itellan mies kysäisi: "Terve, mihis tuotas näitä laatikoita?" Selvisi, että Villelle on tulossa lähetys. Rullakkoon alkoi lastautua laatikoita ja siinä heräs jo hieman ihmetystä, että mitähän ja montahan sieltä on oikein tulossa. Miehet kasasi kaksi rullakollista laatikoita meidän eteiseen...

...no mitäs muuta kun saksalaista olutta! Kahdeksan laatikollista saksalaista olutta. Kotiinkuljetettuna. Villen puollustukseksi mainittakoon, ettei oli siina pari muutakin tilaajaa.

Tämä oli se viikonloppu kun lauloin ensimmäistä kertaa yleisölle, yhden kappaleen verran! Se oli kivaa ja hurjan jännittävää.

Hetan restaurointi-projektia

Elokuussa pidettin Woodstock 44-vuotisjuhlat. Teeman mukaan väki oli sonnustautunut ajan henkeen ja nautittiin yhdessäolosta. Perinteisesti illalla syötiin ja lauleskeltiin, sellasta lepposaa :)

Mukava fiilis alkaa valmistautumaan syksyyn ja talveen. Kesä oli kaunis ja nyt tuntuu hyvältä kääriytyä vilttiin villasukat jalassa, sytyttää kynttilöitä ja nauttia pimeistä illoista. Tähtitaivasta on tullut ihailtua tuossa pihalla: alarappusten ylätasanteelle on hyvä heittää pitkikseen makuualusta päälle ja siemailla teetä. Taivas avautuu ylle ja Pelle hurisee rinnan päällä. Siinä on hyvä mietiskellä ja ottaa etäisyyttä mieltä askarrutaviin asioihin.

Hetkiä keväältä & kesältä

Eläinterapiaa

Nyt on näköjään tällainen keskeneräisten blogitekstien loppuun kirjoitus ja julkaisu viikko. Kauankohan tuo Laurankin viimeisin on roikkunut luonnoksena tuolla tekstilistalla:D No, tässä jonon jatkoa.

On ilmeisesti ollut tiedossa jo hyvän aikaa se, että eläimillä voi olla positiivinen vaikutus ihmisiin. Varsinkin kissoja ja koiria hyödynnetään esimerkiksi vanhainkodeissa, missä ne tuovat iloa ja seuraa ikäihmisille parantaen heidän elämänlaatuaan. Voin hyvin ymmärtää tämän varsinkin nyt näin kissojen kanssa eläneenä.

Entisessä elämässäni minulle ei ollut ehtinyt karttua juurikaan kokemusta lemmikeistä eikä elämästä niiden kanssa. Oli minulla sentään hamsteri tai kaksi, mutta aika vähän ne vaikuttivat elämään, joten niiden olemassaolon saattoi lähestulkoon jopa unohtaa hetkittäin. Muutenkaan eivät tainneet paljoa perustaa lässytyksistäni. Kokemukseni eläinten kanssa elämisestä olivat siis lähes olemattomat.

Kun Laura ja kissat muuttivat taloon, suhtautumiseni oli ehkä syystäkin hieman epäileväinen, olihan kyseessä aika iso asia. Mietin lähinnä niitä ongelmia ja elämänmuutoksia, mitä eläinten kanssa asumisesta voisi seurata. Ei voi vain tuulettaa ulko-ovi avoimena (paitsi nykyään), vessan ovia ei voi sulkea, jotta kissa pääsee laatikolle ja huoneen ovi oli järkevää pitää suljettuna Pellen pissaprostestoinnin vuoksi. Kaiken kukkuraksi en kokenut olevani mikään kissaihminen alkujaankaan, joten kaikki nämä kissojen mukanaan tuomat muutokset tuntuivat näin tilanteeseen tottumattomasta elämää rajoittavilta. Ylipäätään mietitytti mitenköhän se elämä kissojen kanssa tulee sujumaan.

Hyvinhän siinä kävi. Aika pian sai huomata, että kissojen olemassaolo talossa oli melko viihdyttävää eikä ollenkaan niin rajoittavaa kuin aluksi pelkäsin. Kissoissa on jotain rauhoittavaa. Jo pelkästään niiden touhujen seuraaminen on melko meditatiivista. Olihan alku hieman kankea ja meni kaikkien osalta varmasti hieman sopeutuessa uuteen tilanteeseen, mutta nykyään Pelle ja Piitu ovat kyllä oleellinen osa tätä arkea. Niistä on vieläpä uskomattoman paljon seuraa, vaikka olin aina ajatellut kissojen viihtyvän lähinnä vain omassa seurassaan.

Miten ihanaa onkaan herätä aamulla kissa selän tai vatsan päällä, tai tulla töistä kotiin, missä vastassa on kissa jos toinenkin heti oven takana kököttämässä. Vaikka eihän sitä tiedä, miten paljon ne oikeasti ihmisistä välittävät, ruokaa kumminkin vain haluavat perkeleet! Mutta onhan se illuusio niiden meitä kohtaan tuntemasta hellyydestä aika voimaannuttava. Siksi ihmiset varmaan lemmikkejä haluavatkin. Ja se ilo, jonka ne saavat meissä ihmisissä aikaan tempuillaan tai pelkästään olemalla omia urpoja itsejään<3 se voi pelastaa paskimmankin päivän.

Yritä nyt tuota katsellessa olla huonolla tuulella.

Läheisyydestä alasti joogaamiseen

"Anna mulle lovee!" (kuten Alatalon Mikko laulelee)

Omien ajatusten tai asioihin suhtautumisen  muutoksia on tottavie mielenkiintoista seurailla sekä havaita. Yksi merkittävä muutos on tapahtunut alastomuuden saralla. Täällä saunotaan paljon tai ainakin paljon verraten siihen, kuinka ennen olin tottunut saunomaan. Aiemmin minua ujostutti ihan läheisimpienkin ystävien seurassa alasti heittäytyminen ja vaatteitakin vaihdoin vähän varoen, ettei toinen vaan näe mitään.

Tässä ehkä kuukausi kaksi sitten oltiin Hetan kanssa vilvoittelemassa saunasta tuossa, pian uuden ilmeen saavassa, pukutilassa ja aloin venyttelemään. Silloin tajusin, että mitä kummaa! tässä sitä vain venytellään ja höpistään, enkä edes miettinyt alastomuuttani -ennen  kun sitten mietin. Vähän kun siinä yhdessä tarinassa, jossa muuan Aatami ja Eeva havahtuvat alastomuuteensa: yhtäkkiä sitä alkaa miettiä ja siitä tulee jotain, mitä täytyy miettiä. Ja sit mietitään!

Viime talvena mietittiin, vai oliko se keväällä, kuitenkin... Hetan kanssa sitä, että entä jos alettaisiin halaamaan kaikki toisiamme aina iltaisin, samalla kun toivotetaan hyvät yöt. Lisättäisiin läheisyyttä ja fyysistä kontaktia talossa. Toisen halauksesta tai halauksen antamisesta tulee kuitenkin niin kiva mieli. Taidettiin korkeintaan kahtena iltana toteuttaa miete ja tulihan siitä hyvä mieli kaikille. Ehkä ajatus otetaan käytäntöön syksyllä, kun illat pimenevät ja hellyydenkaipuu taas nousee pintaan (itsellä tuo hellyydenkaipuu ei taida edes osata sukeltaa).

Kivaa on, kun ohimennen voi halata toista. Tai juhlien jälkeisenä päivänä käpertyä toisen kainaloon leffaa katsomaan. Miten mieltä piristääkin kummasti ihan sellainen pienikin ele, vaikka olalletaputus tai ylävitosten heitto, mitä näitä nyt on. On ollut ilo huomata, kuinka tämmöinen kontaktinotto on lisääntynyt pikkuhiljaa tässä vuoden mittaan. Tässä kirjotellessa ja arkea miettiessä alkaa hymyilyttää, niin on se tosiaan ihan mielettömän kivaa. Oon huomannu, että nykyään tulee talon ulkopuolellakin helpommin napattua kaveria tai tuttua olkapäästä -tai annettua halaus, se tuntuu luonnolliselta.

Tässä läheisyyden lisääntyessä multihuipentumana pitäisin sitä, kun koittaa se seesteinen hetki, milloin koko porukalla suoritetaan aamutervehdystä pihallamme -ihan alasti.

Sitä odotellessa...

Kimppakämppärakkautta

Kuten Laura jo tekstissään paljasti, olin eilen Turussa katsomassa yhtä kimppakämppää. Reissusta muotoutui ihan odottamatta hyvinkin ajatuksia herättävä ja silmiä avaava kokemus. Itse kämpästä ja siellä asuvista ihmisistä ei sen enempää kuin, että ei vaan napannut, puolin eikä toisin. Tämä oli kokemuksena ja tilanteena itselle ensimmäinen laatuaan ja sai jotenkin ajattelemaan tätä koko kimppakämppäkulttuuria ihan uudella tavalla. Itseasiassa näen nyt koko ihmisten kanssa yhdessä asumisen ihan eri valossa kuin aiemmin.

Ensinnäkin tajusin, että ei ole niin helppoa löytää juuri sitä itselle sopivaa kimppakämppää, mikä toisekseen sai minut arvostamaan entistä enemmän tätä meidän asuinyhteisöämme, joka on omassa luokassaan varmasti melko ainutlaatuinen. Voin ehkä nyt näin vertailua tehneenä vaatimattomasti todeta tämän meidän kimppakämppämme olevan numero uno. 

Paluu matkalla lähes tyhjässä bussissa pyörittelin ajatuksia päässäni ja koin suuria oivalluksia. Tajusin, että kimppakämpän etsiminen on hyvin yhteneväinen parinvalinnan kanssa. Itseasiassa kimppakämpässä asumiseen ja parisuhteeseen liittyy paljon täysin samoja piirteitä monellakin tapaa. Kimppakämppien, kuten  tyttö-tai poikaystävienkään kohdalla, se ensimmäinen ei aina ole se, jonka kanssa natsaa niin, että haluaisi muuttaa saman katon alle asumaan. Niitä sopivia voi olla myös useita, paitsi tietenkin, jos sattuu olemaan todella vaativaa ja nirsoa sorttia. Elämä kimppakämpässä ja parisuhteessa vaatii myös pitkälti samoja asioita. Väkisinkin joutuu huomioimaan muita eikä voi käyttäytyä täysin itsekkäästi. Joustoa siis vaaditaan ja välillä jopa uhrauksia yhteisen hyvän puolesta. Pieniä "vikoja" kumppanissa pystyy ja tuleekin sietää, jotta yhteiselo on ylipäätään mahdollista. Eräs työntekijä harjoittelupaikassani tiivisti asian mielestäni aika hyvin: "Jos ei pysty asumaan muiden ihmisten kanssa, niin ei voi kyllä mennä naimisiinkaan".
Tärkeintä niin kimppakämpissä kuin parisuhteissakin on se, että koko homma tuntuu luontevalta. Asiaa auttaa paljon se, että ihmisten tärkeinä pidetyt asiat kohtaavat edes jollain tasolla. Monien kimppakämppien taustalla tuntuu olevan usein jokin yhdistävä aate ja välillä se on jopa niin voimakas, että se sulkee monet ulkopuolelleen. Ääripäät ovat aina hieman hankalia, joten siksi suosinkin mielelläni neutraaliutta ja kartan liian jyrkkiä mielipiteitä omaavia ihmisiä ainakin asuinkumppaneina. Erilaisten ihmisten kanssa on hyvä tulla toimeen, mutta kaikkien kanssa ei tarvitse haluta asua.

Tämä pohdiskelu saattaa masentaa sekä kimppakämpästä haaveilevia että parisuhdetta etsiviä, mutta lohdutuksen sanana voi kuitenkin sanoa, että on se sen vaivan arvoista, koska kun homma toimii se tekee elämästä niin paljon miellyttävämpää ja helpompaa. Kukapa haluaisi kärvistelellä tilanteessa, jossa kokee jatkuvasti vitutuksen väristyksiä. Onneksi niihin ajoittaisiin vitutuksiin niin parisuhteessa kuin kimppa-asumisessakin tepsivät samat keinot. Avoin keskustelu ja tietenkin huumori.

Matka vai päämäärä?

Oli sunnuntai. Kukin oli kotiutunut juhannusreissuiltaan. Paitsi Ville. Ville meni Pispalaan. Kotona olivat siis Heta, Tapio, Laura ja Pekka vaan.

Heta, Tapio, Laura ja Pekka lähtivät pelloille läheisille SUPERkuuta etsimään, sen oli määrä nousta suurena ja mahtavana. Ja se oli nähtävä, tosiaan!

Mukaan pakattiin kiikarit ja he lähtivät pelloille läheisille tuota mystistä taivaankappaletta  etsimään. He etsivät ja etsivät, muttei kuuta näkynyt missään. He nousivat kukkulalle ja tähyilivät sieltäkin, mutteivät nähneet kuin kaksi teinityttöä toisistaan ottamassa kuvaa jos toistakin.

Heta, Tapio, Laura ja Pekka hengailivat kukkulalla hetken, Heta valokuvasi Tittidideitä ja Tapio nappasi takataskuunsa aarteen yhden jos toisen.

He laskeutuivat kukkulan juurelle ja pohtivat, missä tiikeri oli majailluit, he näkivät lisää Tittidideitä, ne olivat nousseet päähän korsien. Heta kuvasi sirkkojen lemmenpuuhia sekä yhtä pientä leppäkerttua. Pekka pohti suhdettaan tyttöihin.

Heta, Tapio, Laura ja Pekka SUPERkuuta koskaan nähneet ei, mutta yhdelle mukavalle iltakävelylle se heidät yhdessä vei.

Kotona he eivät enää muistaneet, miksi olivat retkelle lähteneet.

Näkökulma: kuinka kommuuni muutti elämäni

Pullo. Ah, rommi sinä tumma ystäväni, rakastajani täällä tuulettimen ohikiitävän helpottavan tuulahduksen alla.

*Poks! klunk-klunk-klunk*

 Olen asunut täällä vuoden, vuoden! Aikaisemmin kävimme lävitse vuotemme kohokohtia ja tuli siinä samalla pohdittua kaikkea tapahtunutta (luonnollisesti) sekä ihmeteltyä ajan nopeaa kulkua. Nyt vien asiaa henkilökohtaisemalle tasolle. Mitä on muuttunut vai onko mikään muuttunut omissa ajatuksissani tai olemuksessani? Mitä ennakkoajatuksia minulla olikaan?

Rommi lämmittää karhennnutta kurkkuani, kihelmöivä tunne valuu ruokatorveen.

Aaaaah...

 Miten te sovitte ruokaostokset, entä siivousvuorot? Millaisista asioista riitelette? Meneekö toisiin hermot? Miten voit asua poikien kanssa? Mitäs jos haluat olla yksin?

Tänään viimeksi Hetan kanssa mietittiin tätä meidän yhteiseloa. Ajankohtainen aihe, sillä Hetalla on kimppakämpän haku käynnissä (tästä aiheesta riittää aivan omaan sepustukseensa, siitä myöhemmin). Todettiin Klubin terassilla sangriakannuillessa, ettei tällainen yhteensopivuus kimppakämpässä ole ollenkaan itsestäänselvyys. Me eletään aikalailla perheenä täällä. Ruokaostokset hoituu niin, että soitellaan toisillemme mitä puutteita olisi tai sitten ostellaan, kun huomataan jonkin yhteisen ruoka-aineen käyneen vähiin. Jos jollain on jotain ehdottoman spesiaalia, se merkitään, jolloin muut jättävät saaliin rauhaan. Eipä tuossa muutenkaan ole sellainen tapa, että rohmutaan herkut "kuka kerkee eka"-periaatteella. Ihan hyvin on jädet riittäny pakkasessa. Paitsi jos joku saikuttaa, silloin saa syödä jädeä niin paljon kuin mieli tekee.

Siivous. Siivotaan, kun koetaan jokin häiritseväksi. Kyllähän sen huomaa, että poikia vähemmän mikään häiritsee, mutta ei siitä ongelmaa ole tullut. Itse satun tykkäämään siivoamisesta, joten mikäs siinä. Turha sitäkään liian hankalaksi on tehdä. Ja se mikä on hienoa, jos pyytää toista tekemään jotain, hän hyvin todennäköisesti haluaa auttaa.

Riitoja ei juurikaan ole ollut. Tietysti jokaisella on niitä päiviä, jolloin jokin asian tekeminen tai tekemättä jättäminen ärsyttää, mutta aika hyvin osataan sanoa asiat sitten suoraan -ja erotetaan oikeasti yhteiseloa häiritsevät asiat omista tunnemyllerrysvitutuksista. Ollaan me pohdittu, että nyt voitaisiin pitää talokokous kuluneesta vuodesta, kun on alkanut arki hahmottumaan tässäkin kartanossa.

Tällaisiin käytännönasioiden toimivuuteen vaikuttaa varmasti se, että me todella välitetään toisistamme. Kaiken tekemisen ei tarvitse hyödyttää itseään, jos se hyödyttää toista. Halutaan, että kaikilla on hyvä olla ja se myös kiinnostaa. Nyt me hankittiin perhekalenteri, viimein. Naureskeltiin Hetan kans aiemmin sille, että täytyyhän sitä tietää missä kukin luuhaa, ettei tarvi huolestua! Ei me koeta, että täällä oltaisiin tilivelvollisia kellekään, mutta silti kokee tärkeäksi tietää toisen menosta sen verran, että odotellaanko kotiin vai ei.

Pojat, pojat, pojat. Poikien kanssa asuminen on yksinkertaista. Asiat sanotaan suoraan, mietitään hankintoja tai parannuksia käytännöllisyyden kannalta eikä muutenkaan stressailla turhasta. Tämä on ollut mun kokemukseni -ja olen pitänyt siitä. Toki jos Heta ei olisi täällä, vaikuttaisi se onnellisuusmittariini, sillä kyllä sitä tyttökaveria jutusteluun kaipaa. Onhan se helpompaa puhua vaivoistaan ja deittiseikkailuistaan toiselle tytölle. Ja tietty ihana on välillä vaan jaaritella ja silloin kun on sen aika: märehtiä oikein kunnolla.

Sit siihen yksinoloon. Meitä asuu täällä aika monta ja on hyvin todennäköistä, että kotiin tullessasi sohvalla öhnöttää jokin taloon kuulumaton (onneksi kuitenkin yleensä kutsuttu) vieras. Sitä on oppinut jo siihen, ettet voi vaikuttaa muiden suunnittelemiin vierailuihin ja se on ollut aika mukavaa. On tullut tutustuttua uusiin ihmisiin ja jos haluaa olla yksin... onhan meillä ne omat huoneet. Vaikka vielä ei ole tullut sellaista hetkeä, että itse olisin kokenut sen tarpeelliseksi näissä tilanteissa.

(Siivoamisesta puheenollen: Jauhoiset jalanjäljet johtavat eteisestä keittiöön, jossa juuri tällä hetkellä Tapio tekee pitsaa, kalsareissaan, salsan soidessa. Me taidetaan mennä tällä viikolla Hetan kans mattopyykille.)

Heta: "ahhh, niin raskasta seurattavaa..."

En ole vielä kokenut helpotusta kuumuuteen tästä rommista. Ehkä öinen naku-uinti pelastaa hikisen olemukseni. Ehkä vielä vähän rommia.

Mites ne ennakkoajatukset? Oon asunu kimppakämpässä ennenkin, silloin kun muutin kotoa pois. Se oli hyvin erilaista tietysti silloin 16-vuotiaana, uudessa kaupungissa heiluessa. Sittemmin on tullut asuttua niin koasin solussa, ystävän, poikaystävän kuin ihan vain kissojen kanssa. Aloin turtua yksinasumiseen ja etsin Tampereelta kimppakämppää ja yksistä kotibileistä päädyin sitten tänne. Tähän hyvä lisäys, kun Heta ja Tapio olivat puhuneet tilanteesta, jos joutuisi etsimään taloomme uutta asukasta "sitä ei sitte hoideta samalla lailla kuin Laura pääty tänne!" Heta ihanana lisäs siihen, että uskomaton tuurihan siinäkävi, etten ollutkaan ihan mörkö, heheh. Tosiaan, kaikki kävi niin nopeaan, ettei ennakkoluuloja juurikaan ehtinyt muodostua. Tää eläminen täällä on ylittänyt iloisuudellaan ja mukavuudellaan kaikki, mitä osasin edes kuvitella. Usein tilanteet tuntuvat ihan tv-sarjasta käsikirjoitetulta. Sit vaan hoksaa että ei jumalauta, tää on mun elämää, aika hienoa! Rohkaisen siis tässä mielessä kaikkia tähän ryhtymään, jos yhtään siltä tuntuu. Vahvasti tunnen, että ihminen on luotu elämään laumassa -pienemmässä tai suuremmassa :)

Yksi parhaita juttuja on se, että asuu arvomaailmaltaan samanhenkisten ihmisten kanssa. Saa vahvistusta omille ajatuksilleen sekä keskustelujen kautta paljon uutta näkökulmaa sekä ihan uutta tietoakin toisilta. Kirjottelinkin aiemmin jo siitä, kun huomasin välittäväni vähemmän siitä miltä näytän, onko tukka varmasti hyvin ja vaatteet sävysävyyn. On upea huomata näitä muutoksia itsessään. Aiemmin toivoin, että välittäisin vähemmän ja sitten oikeassa ympäristössä se tapahtuikin itsestään. Ehkä kun elää sellaista arkea, josta todella nauttii: tekee niitä asioita joista pitää ja viettää aikaa tärkeiden ihmisten kanssa, on saanut minut ymmärtämään vähän enemmän taas sitä, mikä tässä elämässä on tärkeää ja panostamisen arvoista. Tähän vaikuttaa myös se, että vaikka tässä nyt ei kokoajan olla suunapäänä tekemässä kaikkea, tapahtuu silti kokoajan jotain: hassuja tilanteita, yhdessä höpöttämistä, ruuanlaittoa, syömistä, pelaamista... vaikka teen juomista ja hapankorppujen syömistä (tämän hetken villitys, aaaaahhh). Aiemmin yksin asuessani korvasin tämän ajan selaamalla facebookia, katsomalla sarjoja tai leffoja, lukemalla muiden elämistä tai puristellessani vatsamakkaroita peilin edessä. Passivoiduin helpommin murehtimaan itseäni ja vertaamaan elämääni jonkun toisen elämään. Nyt huomaan, etten mieti enää tuollaisia asioita. (No tottakai on niitä päiviä, jolloin kaikilla muilla on niiiin paljon enemmän kaikkea ja ne on niiiin hyviä kaikessa, mitä tekevät. Erotetaan se tästä) Median seuraamisen vähentäminen on ollut mun kohdalla merkittävä muutos, vaikka en usko että se nyt pelkästään on ajatuksiani muuttanut. Yksin asuessa olisi oltava paljon aktiivisempi, jottei jämähdä kotiin. On niin paljon helpompaa kotiintullessaan lösähtää sohvalle ja vaan olla näkemättä ketään ja olla sopimatta mitään. Täällä se on taas ihan toisin. Ja se sopii minulle.

Lasini on nyt tyhjä. Se on valmiina uudelle juomalle.

Oodi Piitulle

Piitu, tuo pieni kissa, joka Pellen ohella teki minusta kissamyönteisen. Silloin alkuaikoina kissojen muutettua taloon ensikontaktini Piituun oli se, kun sain isovarpaaseeni syvän haavan, kun se hepulipäissään hyökkäsi sohvan reunalla häämöttäviin jalkoihini. Saatoin heittää sitä tuolloin hieman sohvatyynyllä. Ei siis kovin hyvä alku kaltaiseni kissaskeptikon näkökulmasta. Mutta kukapa olisi uskonut silloin, että Piidestä ja minusta tulisi vielä hyvät ystävykset ja minusta varsinainen kissakuiskaaja.

Aluksi suhtauduimme hyvin epäilevästi toisiimme. Vaikka Piitu oli selvästi utelias ja sitä kiinnosti olla siellä missä tapahtui, se karttoi meitä kaikkia eikä sitä ollut helppo lähestyä. Se vain lymyili huonekalujen suojissa ja pakoili, jos sitä yritti koskea. Alku oli tosiaan tahmea ja sama jatkui melko pitkään. Vasta joskus syksyllä tilanne muuttui. On melko vaikea sanoa tarkalleen, mikä oli se käännekohta, kun Piitusta tuli ihmismyönteinen. Siihen saattoi vaikuttaa sekin, että Pelle alkoi viettää yhä enemmän aikaa ulkona eikä siitä ollut enää niin paljoa seuraa Piitulle. Muistelisin, että viettäessä viikon syyslomaa Tampereella Piitu tuli ensimmäisen kerran syliini oma-aloitteisesti. Aluksi tietenkin varovasti tunnustellen ikään kuin ohikulkumatkalla, mutta jo melko pian se asettui siihen makaamaan huomattuaan, että A: mitään pahaa tapahdu ja B: siinä oli oikeastaan aika pirun mukava ja lämmin makuupaikka. Ehkä se nautti siitä, että joku oli kotona päivällä, mikä sai sen kiintymään. Vaikea sanoa, mutta aika lailla siitä lähtien Piitun ja minun välit ovat olleet läheiset ja suhtautumiseni siihen on muuttunut jopa äidilliseksi.

Nyt Piitu on kuin toinen kissa. Se seuraa huoneesta toiseen (minkä takia se myös jää usein loukkuun kellariin) ja "juttelee" kovasti, kun sille puhuu. Ja lähes aina, kun takapuolelleen ehtii istahtaa se jossain vaiheessa, yleensä pian, tunkee syliin ja alkaa puskea. Siksi Tapio antoi sille lisänimen Varjo.

Varjostaja

Koirista on helppo tykätä, mutta kissoista oppii pitämään kunnolla vain asumalla niiden kanssa. Näin ainakin itse sen koen, vaikka onhan jotkut kissat vaan tosi v**tumaisia.

Noppa

Tästä alkaa uusi kuvasarja eräästä talomme harmittoman hiljaisesta ja huomaamattomasta asukista, joka mystisesti vaeltelee huoneesta toiseen ja ilmestyy mitä yllättävimpiin paikkoihin.

Noppa istuu tuolilla

!!!

Tapio ajoi karvat naamasta!

Se on kesä nyt!

Into the wild, Piitu

"Mikä tämä paikka on?!?!"

Ei tullut Piitusta ulkokissaa yhdessä yössä.

Ulkomaailma osoittautuikin yllättävän jännittäväksi paikaksi pikku-Piitulle ja -vastoin kaikkia kauhukuvia- Piitu on edelleen viihtynyt vallan hyvin sisätiloissa. Kyllä se ulkomaailma aina hieman kiinnostaa ja vetää puoleensa, mutta samanlaista hinkua sinne ei selvästikään ole kuin Pellellä. Ja silloinkin, kun Piitu uskaltautuu ulos, pysytelee se visusti kotioven tuntumassa eikä portailtakaan lähde kovin kauas seikkailemaan. Yleensä ei mene kauaakaan, kun se jo on valmis palaamaan sisälle sulattelemaan kokemaansa.

Voihan tietenkin olla, että Piitu vain lämpenee ulkomaailmalle hyvin, hyvin hitaasti. Ehkä yhtä hitaasti kuin aikanaan ihmisiin ja silti nytkin se lötköttää sylissä kuin olisi aina niin tehnyt. On siis täysin mahdollista, että se vielä jonain päivänä löytää sisäisen ulkokissansa ja kirmailee pihalla Pellen tavoin. Mutta ei mitään kiirettä, sillä meille se on pikkukissa, joka on aina vielä liian pieni kaikkeen hurjaan, kuten päästettäväksi luonnon armoille.

Tarte au citron à la Laura et Heta

Simahommista jäi yli kolme sitruunaa ja, jotta ne eivät homehtuisi pöydälle, kuten kaikki muu tässä talossa, ajattelin kokeilla tehdä niistä sitruunapiirakan. Yhteisvoimin Lauran kanssa ryhdyimme tuumasta toimeen ja kappas, ei mennyt taaskaan niinkuin strömsössä. Tämä kuuluu selvästi samaan kategoriaan kuin mud pie. 

Harmillisesti kuvaa otettaessa tuon alkuperäisen piirakan tomusokerikoristus jäi huomaamatta. Vaikka eipä se olisi tässä tapauksessa lopputulokseen merkittävästi vaikuttanut...

"Ainoastaan tomusokerin puute paljasti, ettei molemmat kuvat olekaan kakkukirjasesta." -Ville-

-Heta-

Kommuuni, kimppakämppä tai mikä lie

Kun tämä blogi perustettiin, sen pääasiallinen tehtävä oli toimia paikkana, johon voi tallentaa tästä nykyisestä ja ehkäpä ainutkertaisesta elämän vaiheesta syntyviä ajatuksia ja tapahtumia, joita voi sitten joskus tulevaisuudessa muistella, hyvällä tai pahalla. Tämän kaiken lisäksi ainakin omassa päässäni on pyörinyt ajatus siitä, että myös muut tällaisesta elämästä tai muuten vaan muiden elämistä kiinnostuneet voisivat päästä kurkkaamaan mitä kaikkea tällainen yhteisöasuminen pitää sisällään ja mitä se käytännössä tarkoittaa, kun useampi itsenäinen aikuinen ihminen asuu saman katon alla. 

Tähän asti kirjoittelu on painottunut enemmän  tai vähemmän mahdollisesti monien ulkopuolisten mielestä tyhjänpäiväiseen kuulumisten kertomiseen ja epämääräiseen omista asioista jaaritteluun. Tarkoituksena on toki ollut kertoa yleisemminkin kommuunielämästä ja ideoita eri teemoista on ajan saatossa kiinnittynyt takaraivoon, vaikka ne eivät olekaan vielä ennättäneet paperille, tai bittiavaruuteen tässä tapauksessa. Itse tällaisena pohdiskelevana ihmisenä mielelläni avaan tätä kimppa-asumisen mysteeriä, koska se tosiaan on melko monitahoinen ja kiinnostava asia. Tietenkin pystyn kertomaan vain omasta näkökulmastani ja tämän tähän asti ainoan kommuunikokemukseni pohjalta.

Sen pitemmittä puheitta, on ehkä hyvä siirtyä itse asiaan ja loogisinta olisi varmaan mennä ikään kuin back to basics ja aloittaa aiheesta, miten määritellä tämä asumismuoto. Itse en ainakaan pysty tästä aiheesta puhumaan tai kirjoittamaan törmäämättä siihen ongelmaan, että millä nimellä kutsua tätä viiden hengen asuinkompleksia. Osittain siksi käytin tuossa avauskappaleessa useita mahdollisia eri termejä: kommuuni, yhteisöasuminen, kimppa-asuminen/kimppakämppä.

Henkilökohtaisesti itseäni vähän inhottaa puhua kommuunista. Sillä sanalla on jotenkin ikävä sointi ja tuo monille mieleen kasan likaisia sosiaalituella eläviä hippejä, jotka hiisailevat päivät pitkät vailla mitään suuntaa elämässään. No jaa, ehkä tuossakin on jotain perää, ainakin toisinaan tuon ”vailla mitään suuntaa elämässään” -kohdan suhteen. Ja onhan meissä ripaus hippeyttäkin, myönnetään.  Mutta nuoriahan tässä vasta ollaan! 

Yhteisöasuminen on terminä taas niin kankea ja virallisen oloinen. Tai toisaalta se antaa vähän sellaisen koko maailmaa syleilevän kuvan: ”Meillä on täällä oikeaa yhteisöllisyyttä, jaamme kaiken, naisia ja lapsia myöten, ja teemme kaiken yhdessä”. 

Kimppakämpästä tulee hieman mieleen sellainen solutyyppinen ratkaisu, missä kaikki kököttävät ovet kiinni omissa huoneissaan, joista poistutaan tasan vessaan ja keittiöön tankkaamaan. Matkalla ehkä, jos johonkin kämppikseen sattuu törmäämään mumistaan, että moi, jatketaan matkaa ja vedetään ovi perässä kiinni. Tämäkään ei täsmää, vaikka on näitäkin päiviä välillä, tosin harvemmin.

On vaikea löytää sanaa, joka kuvaisi osuvasti juuri meidän tilannettamme. Kaikissa edellä mainituissa on jonkinlainen totuuden siemen. Meillä on astioita, tavaroita ja ruokaa yhteiskäytössä, mutta mitään velvoitetta ei ole ruokkia muita tai antaa yleiseen käyttöön jotain itse hankkimaansa. Vietämme aika paljon aikaa yhdessä ja olemme melko hyvin perillä toistemme asioista, mutta välillä emme juurikaan tiedä toistemme liikkeistä. Toisinaan tämä kaikessa epämääräisyydessään voi aiheuttaa hankaluuksia, koska mitään yhteisesti laadittuja pelisääntöjä ei ole eikä selvää konseptia miten toimia, jolloin kaikki jää enimmäkseen jokaisen oman harkinnan ja omantunnon varaan.

Ehkä edelleenkin puhun kaikilla termeillä sekaisin ja hyväksyn sen, että tätä asuinkompleksia ei noin vain laiteta laatikkoon ja leimaa päälle. Ehkä kaikkea ei edes tarvitse määritellä pohjiaan myöten, vaan välillä voi antaa asioiden vain olla ja sallia ihmisten tehdä omat päätelmänsä ilman, että antaa jonkin käsitteen johdatella. Nyt huomaamme, ettei tässä tultu hullua hurskaammaksi, joten tähän epämääräiseen loppupäätelmään onkin hyvä päättää tämä teksti.


-Heta-

Asenteella kevääseen

Viime päivinä on satanut ihan urakalla, joten lumetkin ovat sulaneet yhdessä hujauksessa. Tänään oli niin ihanan aurinkoinen kevätpäivä, että en viitsinytkään hukata sitä sisällä dataillessa, kuten alkuperäiseen plääniin kuului, vaan päätin, että on aika tehdä pyörälle käyttöönottohuolto.

Ostin viime keväänä/kesänä uuden satulan, mutta en koskaan saanut aikaiseksi vaihtaa sitä vanhan tilalle. Nyt otin härkää sarvista. Kaikki meni oikein mallikkaasti, kunnes tajusin, ettei ostamani satula ollutkaan sellaisenaan ihan passeli. Päätinkin sitten käyttää vanhan satulan kiinnitysmekanismia uuden satulan kiinnittämiseen, koska se tuntui käyvän tarkoitukseen eikä tarvinnut alkaa kikkailemaan sen uuden systeemin kanssa. Ainut ongelma oli, että irrottaessani vanhaa satulaa osat vähän niin kuin levähtivät sinne tänne enkä ehtinyt painaa mieleen miten mikäkin osa oli ollut. Noh, ei se mitään, kyllä se jotenkin selviää, ajattelin. Pyörittelin osia käsissäni ja asettelin niitä eri tavoin yrittäen saada selville mihin järjestykseen ne kuului laittaa. Aloin jo epäillä tuleekohan tästä mitään, kunnes sen hoksasin (ainakin mielestäni, katsotaan nyt kauanko se pysyy paikoillaan). Ihan mahtava fiilis, kun sisukkaasti yrittää ja onnistuu ratkaisemaan jonkin ongelman.

Jotenkin tässä viime aikoina omalle kohdalle on sattunut useita vastaavia onnistumisen kokemuksia. Lähinnä ihan sellaisia pieniä, mutta omalla tavallaan merkittäviä, kuten pienet oivallukset esimerkiksi excelin käytössä tai se, kun huomaa, että omalla epämukavuusalueellaankin pystyy yllättäviin suorituksiin. Siksipä onkin alkanut tuntua siltä, että hitto, minä pystyn ihan mihin vain. Ihan uskomaton tämä itsetunnon räjähdysmäinen kohoaminen.

Pyörähuoltosession jälkeen hehkutin Pekalle onnistumistani, olin niin fiiliksissä tästä pienestä itseni ylittämisestä. Kehuin, että taas tuli todistettua, että pystyn ihan mihin vain. Asenteessani oli kuitenkin tapahtua pieni lipsahdus, kun Pekka esitteli käsillä seisontataitojaan, johon totesin, että tuohon en kyllä ikinä pystyisi. Juuri, kun nuo kykyjäni epäilevät sanat lipesivät huuliltani, huudahdin ”Eipäs, kun pystynpäs!!!” Huh, endinpäs korjata. Ei saa unohtaa pitää asennetta yllä loppuun saakka eikä alkaa epäillä itseään, kun tälle linjalle on kerran lähdetty.

*****                                                                                             

Onnistumisista siirrymmekin sitten ei niin menestystarinaan. Torstaina pojat lähtivät keikalle ja saimme Lauran kanssa viettää tyttöjen iltaa viinin ja hyvän ruoan kera. Laura oli lainannut kirjastosta ihanan suklaa-aiheisen leivontakirjan, josta valitsimme herkullisen näköisen mud pie -reseptin. Tässä tulos.

Kuin kaksi marjaa - eikö?

-Heta-

Voi noro!

Noro-virus on vallannut kommuunin ja mellastanut täällä viime päivinä. 

Ville oireili ensimmäisenä viikko sitten viikonloppuna, mutta vielä silloin ei meistä oikein kukaan siihen reagoinut tai edes arvannut noroksi, koska se olisi yhtä hyvin voinut olla paha krapula. 

Tiistaina noroinen viestikapula siirtyi Tapiolle, joka kärsikin sen tuomista vaivaannuttavista vaikutuksista ehkä nöyryyttävimmin. En mene yksityiskohtiin. 

Olin itse tuolloin ihan paniikissa, koska minun piti mennä seuraavana päivänä vielä viimeisen kerran Turkuun kahteen tenttiin ja viimeinen tilanne, josta halusin itseni löytää oli se, että alkaisin oksentaa tai/ja paskantaa junassa, saati sitten kokeessa. Arvoin vielä seuraavana aamunakin, että uskallanko lähteä, mutta otin riskin, koska vointi ei antanut viitteitä noroiluun.

”Onneksi” omalle kohdalleni tauti iskikin sitten vasta torstai-iltana, jolloin oksentaminen alkoi.  Yön aikana oksensin säännöllisin väliajoin yhteensä lähemmäs kymmenen kertaa enkä arvatenkaan nukkunut nimeksikään. Tapiolla tauti oli ollut lyhyt, mutta intensiivinen, joten odotin samanlaista kohtaloa itselleni. Oksentaminen toki loppui aamuun mennessä, mutta sitä seurasi hirvittävä kuumeilu, mikä kahlitsi sänkyyn koko päiväksi ja vasta lauantaina alkoi toipuminen.

Viimeisin uhri on Pekka, joka heitti ensimmäisen mahalaukullisen pönttöön ennustusteni mukaisesti klo 22.30 sunnuntai-iltana, mutta pääsi varsin vähällä ja jo seuraavana päivänä oli tolpillaan katselemassa stand upia koneelta tullessani töistä kotiin. Tämä tarkoittaa ehkä sitä, että virus on heikkenemässä tai, että Pekka on terästä. Oli miten oli, jäljellä on enää Laura.

Laura on varmaan välttynyt näinkin pitkään, koska ei ole paljoa viettänyt aikaa taudinpesässämme viime aikoina. On varmaan aika ikävää elää epävarmuudessa ja taudin pelossa odottaen omaa vuoroon, kun ei voi koskaan olla ihan varma, koska se iskee. Pöpöt kuitenkin säilyvät pinnoilla ilmeisesti melkoisen pitkään, joten tartunnan saaminen ei ole mitenkään hankalaa, varsinkaan tällaisessa ympäristössä, missä jo neljä taudin sairastanutta lähmii ovenkahvat ja kaikki noroisilla näpeillään. Laura lähtikin taistoon kloriittipullo kädessään eilen illalla palattuaan reissuiltaan. Ehkä Lauraa voi sen verran rauhoitella, että, jos tauti tosiaan on heikentynyt, hän luultavasti saa korkeintaan vatsansa vain vähän kuralle. Eikä meillä muutenkaan tähän norohommaan ilmeisesti kovin vakavasti suhtauduta..

Loppuun vielä kokemuksen rintaäänellä lausuttuja neuvoja kanssanoroilijoille.

Tapion vinkit:

• Jos paskattaa, mene paskalle, äläkä ”anna tavaran kertyä”. Seuraukset voivat olla vähintäänkin ikävät.
• Jos on ripuloivaa sorttia, pyyhkeitä on hyvä levittää sänkyyn viimeistään nukkumaan mennessään. Myöskään aikuisten vaipat eivät ole ollenkaan yhtä nöyryyttävät kuin kurat kalsareissa.
• Kun tekee mieli jo vähän syödä, jäiset mansikat ovat hyvä valita. Eikä haittaa, vaikka vielä oksentaisikin, koska sekin maistuu vain hyvältä.
• Valitse sängyn viereen oksennusämpäriksi mielellään joku kannellinen ja valmiiksi likainen ämpäri. Vanha ja pesemätön biojäteastia, jossa on jäljellä biojätteen oma aromi ja hieman homekasvustoa, käy tarkoitukseen hyvin ja takaa nopean oksennusreaktion.

Hetan niksit:

• Omenan syöminen ja veden juominen takaavat raikkaan oksennuselämyksen.
• Toipilasaika kuluu mukavasti, kun koukuttuu, vaikka johonkin epämääräiseen larppaussarjaan ja katsoo sitä  kausi per päivä esim. Game of Thrones.
• Jos etova olo nostaa sinut oksennusvalmiuteen, mutta oksennusta ei heti tulekaan, kokeile puhaltaa keuhkot mahdollisimman tyhjiksi.
• Sairastamista voi helpottaa, kun omaa huonoa oloaan voi päivitellä ja tuskiaan voi valittaa jollekin toiselle.

Molempien suosikki:

• Ota kissa (Piitu, ei Pelle) sairasvuoteeseen seuraksi.

Noroilemisiin!

-Heta-

Kenties kaksi ulkokissaa

Pelle on nauttinut ulkoiluharrastuksestaan kohta jo vuoden päivät. Nyt myös Piitun kohdalla on alettu miettiä pitäisikö sille suoda samat ulkoilumahdollisuudet kuin Pellelle. Se on nähkääs alkanut osoittaa hieman kiinnostusta ulkomaailmaa kohtaan.  Jotenkin sen päätöksen tekeminen vaan ei tunnu yhtään niin yksinkertaiselta. Sehän voi jäädä auton alle. Tai eksyä. Joku eläinkin voi napata sen. Tai mitä, jos se ei enää haluakaan tulla kotiin. Ja miten se pärjää, kun se on niin pienikin.

Nyt kun Piitu vihdoinkin on tottunut ihmisiin ja siitä on tullut supersosiaalinen, olisi kurjaa jos se vieraantuisi meistä päästessään luontoon. Se on kuitenkin vasta niin vähän aikaan ollut ihmisistä kiinnostunut, että pienikin maistiainen vapautta voisi mahdollisesti sysätä sen takaisin siihen pisteeseen mistä lähdettiin. Sitten on turha enää odottaa sitä syliin puskemaan ja makaamaan.

Olemme erityisesti Lauran kanssa yrittäneet siedättää Piitua ihmiskontaktille ja tulokset ovat olleet tajunnan räjäyttävät. Ennen se ei antanut edes koskea kunnolla, mutta nyt sen saa jo nostettua hetkeksi syliin. Olisi todella kurjaa, jos näistä huimista edistysaskelista joutuisi luopumaan.

Mutta toisaalta, voiko näin itsekkäistä syistä kieltää kissalta sitä kaikkea mahtavuutta mitä se saisi ulkona kokea. On pakko myöntää, että ei Piitua kovin paljoa leikitetä sisällä. Se leikkii sen minkä se leikkii joko yksin tai Pellen kanssa. Onneksi näin isossa talossa on kuitenkin aika paljon tilaa temmeltää ja monta koloa mihin tunkea, joten tilanne on huomattavasti parempi, jos vertaa vaikkapa kerrostaloyksiöön. Mutta ulkona olisi niin paljon enemmän erilaisia virikkeitä. Kaikki ne äänet, hajut ja maut. Eihän elämä sisällä ja elämä ulkona ole virikkeiden osalta mitenkään vertailukelpoiset. Ulkona Piitu, vanha kunnon lintubongari, pääsisi tosi toimiin. Voisi tosin lintuharrastus mennä uusille urille. Tuskin tyytyisi Piitu enää vain katselemaan...

Onhan se toisaalta niinkin, että menköön, jos on mennäkseen. Se on jo pariin otteeseen päässyt haistelemaan ulkoilmaa ja selvästi alkanut rohkaistua sen suhteen. Ehkä Pelle vanhana konkarina toimisi mentoorina, jolloin voitaisiin välttyä suuremmilta vahingoilta. Sitä paitsi, jos nyt jotain on sattuakseen niin ei kai sille mitään voi. Pakko sekin mahdollisuus on hyväksyä.

Nyt Piitulla on kuitenkin kaulapanta varmuuden vuoksi, jos se vaikka sattuisi livahtamaan ulos. Katsotaan mihin suuntaan tilanne kehittyy. Toivottavasti se kuitenkin  jatkossakin on aamuisin oven takana odottamassa sisäänpääsyä ja oven auetessa tepastelee sisään innokkaasti maukuen ikään kuin sillä olisi ihan HIRVEÄSTI asiaa.


Heta

Viimepäivinä

...viimepäivinä ollaan saatu nauttia auringosta! Kevät on lähtenyt kauniisti etenemään ja linnut sirkuttavat kokoajan vain innokkaammin. Lintulaudallakin vieraili sunnuntaina söpö pikkuinen puukiipijä sekä hiirulainen. Ville oli todistanut myös Pellen vierailua lintulaudalla - tai siis: "läski kissa kiipes kirsikkapuuhun, yritti kurkkia lintulaudalle, mutta tippui maahan". 

Torstain kuha -ilallinen

Kevät, sinä kaunis!

Lauantaina taas saunottiin ja syötiin. Heta ja Tapiokin innostuivat valvomaan ja siitäkös täytyi saada todistusaineistoa:

Eihän se nyt aivan tavatonta ole, että pariskuntakin kukkuu (viikonloppuna) myöhään. Arkisin täällä myöhempään valvotaan minä ja Pekka. Vaikka Pekka herää meistä ensimmäisenä arkiaamuisin, miten se jaksaa, sitä me ihmetellään. Puhuttiinkin nukkumisen ihanuudesta/tylseydestä ja tässä keskusteluja jälkeenpäin miettien voin todeta, että nukkumisesta tykkääminen on aikalailla sidoksissa unien näkemiseen. Jos ei oikein muista nähtyjä unia, nukkuminen tuntui mälsältä velvoitteelta. Unennäkijät taas odottavat innolla öisiä seikkailujaan. Näin juuri unta, missä nukuttiin siskonpedeillä koko poppoo yhdessä huoneessa ja kuu loisti kirkkaana taivaalta. Ja minä tunsin irtautuvani kehostani ja menetin täysin hallintakykyni raajoihini. Tästä seurasi putoaminen lattialle ja tarrautuminen Tapion ja Pekan jalkoihin: "Auttakaa mua! Tämä on ihan omituista!". Muistan vieläkin sen tunteen, se oli todella erikoinen. Mut niin, minä tykkään kyllä nukkua.

Sunnuntai aloitettiin lapsuudesta tutulla herkulla: köyhillä ritareilla. Herkku on niin hyvää ja uskomattoman helppoa. Annetaan ranskanleivän lilliä (aaaah, ihana uusi sana, jota Hetan isä on käyttänyt uimisesta) hetken munamaidossa ja paistellaan pannulla. Lisukkeena omena- ja mansikkasurvosta, kermavaahtoa sekä itsetehtyä suklaakastiketta. 

Suklaakastike taloussuklaasta

1 levy taloussuklaata

2dl täysmaitoa

vaniljasokeria

vaaleaa siirappia

Maizena-suurustetta

Lämmitin maidon kattilassa ja lisäsin siihen paloitellun suklaan (sekoitus koko ajan ja levy enintään nelosella, jos 1-6 asteikko). Sekoitellaan hetkinen ja lisätään suurustetta 1-2rkl, kiehautetaan varovasti ja alennetaan lieden lämpöä. Suurustetta voi varoen lisätä riippuen siitä, kuinka paksun kastikkeen nyt haluaakin. Makua voi muokata erilaisilla makeutuksilla: itse käytin vaniljasokeria n. 2tl ja siirappia saman verran. Kannattaa maistella seosta ja lisätä vähän kerrassaan mieluisa määrä lisämakeutta. Sitten kattilasta sopivaan tarjoiluastiaan ja nautittavaksi!

Sunnuntaiaamun aamupala.

Nyt on kotona hiljainen viikko, Heta on koko viikon pois Turussa ja pojat ties missä touhuissaan. Mulla on ollut alkuviikko vapaata ja täällä ollaan kissojen kanssa vietetty rentoja päiviä piirrelleen, laulellen ja lueskellen. Eilen lähti kouluihin hakupaperit, päätin että koulunpenkiltä löydän itseni syksyllä, jes! 

Terkuin Laura

Niin on vuosi mennyt

Pojille tuli helmikuun lopussa vuosi täyteen tässä talossa ja siksipä on oivallinen hetki luoda katsaus kuluneeseen vuoteen ja sen kohokohtiin. Paljon on vuoteen mahtunut ja paljon sellaista, mitä ei vuosi sitten moni meistä olisi osannut edes kuvitella. Tähän on koottu muutamia kommuunin kohokohtia menneeltä vuodelta. Samalla saa hyvän pikakatsauksen talon elämään ennen tämän blogin ilmestymistä.

  

Muutto

Ville, Pekka ja Tapio muuttivat kolmistaan tänne helmikuun lopussa ja vuokrasopimus astui voimaan 1.3. Saman katon alle muutto taisi olla ennen kaikkea käytännön ratkaisu, koska ainakin Tapiolla kaikki rahat tuntuivat menevän Härmälän yksiön aina vaan suurenevaan vuokraan. Heti muuton jälkeen Pekka lähti työssäoppimaan rapakon taakse, jolloin Ville ja Tapio jäivät kahden. Saimme täällä kolmistaan nauttia keväästä ja katsella kuhertelevia sepelkyyhkyjä.

Laura ja kissat

Seuraava suuri muutos oli Lauran ja kissojen muutto taloon. Ajatus sai alkunsa pääsiäisenä meidän juhlissa, jolloin Laura puhui Villelle kimppakämppähaaveistaan. Täällähän oli yksi pienen pieni huone vapaana yläkerrassa, jota sitten Lauralle tarjottiin. Etukäteen Laura kävi täällä remontoimassa huonetta mieleisekseen ja itse muutto tapahtui joskus toukokuun loppu puolella. Suunnilleen samoihin aikoihin Pekka tuli takaisin jenkeistä.  Sitten meitä olikin talossa yhtäkkiä monta.

                                      

                                                  Lauran huoneen remppausta: pelottavat boordit pois!

Pellen ulkoilu-ura alkoi

Pelle-kissa pääsi haistelemaan ulkoilmaa uudessa kodissaan ensimmäistä kertaa kesäkuussa. Olimme Tapion kanssa kaksin kotona ja halusimme kokeilla viedä Pelleä ulos valjaissa, kun oli niin kaunis päivä. Ei sen ollut tarkoitus olla pysyvää, mutta sellaista siitä tuli, kun Pelle alkoi protestoida pissailemalla milloin mihinkin. Tilanne rauhoittui, kun Pellelle hankittiin kaulapanta ja siitä tuli virallisesti ulkokissa.

Marjastusta

Tällä porukalla on ollut kiva tehdä kaikenlaista, mihin ei ehkä itsekseen tulisi ryhdyttyä niin helposti. Kokoonpano on aina vähän vaihdellut. Kesällä käytiin poimimassa varmaan viisi isoa ämpäriä mansikoita ja syötiin mahat kipeiksi pellolla. Kesken poiminnan tuli kunnon sadekuuro, mutta se ei paljoa menoa haitannut. Kävimme kerran mustikassakin, mutta joku oli tainnut ehtiä samoille apajille ennen meitä, koska saalis jäi aika pieneksi. Maisemat ja päivä olivat kuitenkin komeat.

Mansikkaa...

...mustikkaa.

Kartano

Mustikkareissulta palatessamme huomasimme aivan sattumalta pöheikön keskellä hienon talon ja piti oikein peruuttaen mennä katsomaan lähemmin. Talo olikin varsinainen kartano upeine pihapiireineen. Paikat olivat päässeet hieman ränsistymään, mutta siitä olisi saanut upean. Kehenkään emme törmänneet, mutta vaikutti siltä, että taloa joku kuitenkin jo remontoi. Tästä alkoivat meidän yhteiset haaveet kartanosta, jossa voisimme asustella porukalla. Siitä intoutuneina laitettiin kimppalotto pystyyn.

Ajatella nyt sitä idyllistä kartanoa, vihreitä vehreitä tiluksia ja sitä mielikuvaa, kun juostaan pellavapuvuissamme kukkaseppeleet päässä "ahihi, hihi, ihihi!" -huudahduksia päästellen ja leikkisästi hippasta leikkien. Ehkä vähän sulkapalloa pihalla, Pelle ja Piitu kirmailemassa ympäriinsä. "Hihhih, ihhhii!" Ehkä mehu-/pullatauko ruudullisella liinalla istuen. Voih.

Astianpesukone

Halleluja! Meille tuli tiskikone. Keittiön kaappien vaihdon yhteydessä jätettiin tilaa tiskikoneelle ja sellainen myös hankittiin. Tapio, joka eniten sitä vastusti, päätyi sitten kuitenkin sen itse kustantamaan eikä ole katunut päivääkään ja tuskin kukaan muukaan. Enää ei ole paluuta entisiin tiskivuoriin ja niihen aiheuttamiin ketutuksiin.

Nuotiopaikka

Meidän pihamme ei ole mikään erityisen ihastuttava tapaus. Ympärillämme on metsää, mikä on sinänsä kiva, mutta siitä johtuen pihaan paistaa aurinko vain yhdestä kohtaa joskus aamupäivällä hetken aikaa ja lopun aikaa puut varjostavat pihaa. Muutenkin tontti on alaspäin viettävä, joten istumaryhmälle on mahdoton löytää tasaista kohtaa. Lisäksi maa on savinen, joka on epämääräisen sammalensekaisen nurmikon peitossa. Loppukesästä Pekka sai mahtavan idean nuotiopaikasta, sellainen rakennettiin ja se istuu ympäristöönsä vallan mainiosti.

Me haaveillaan etupihalle rakennettavasta suuresta terassista sekä isoimpien puiden kaadosta tuosta pihasta. Puut ovat kaatumassa pikkuhiljaa, mutta terassi. No, tänä kesänä sen paikalla saadaan ihastella vielä kukkasia. Ehkä seuraavana vuonna...

 

Rosvopaistibileet & keskitalven juhlat

Syyskuun alussa otettiin uusi nuotio käyttöön ja pidettiin rosvopaistibileet. Juhlat olivat jymymenestys. Oli paljon hyvää ruokaa eikä talossa ole varmaan koskaan ollut niin montaa ihmistä samaan aikaan. Isäntäväki oli tietenkin pukeutunut rosvomaiseen asustukseen. 

Tammikuussa juhlittiin keskitalvea, tuvassa riitti ihmisiä ja saunassa lämpöä yllinkyllin. Taas notkuivat pöydät mitä herkullisimmista ruuista, joita isäntäväki sekä vieraat olivat valmistaneet nautittaviksi. Erikoisuutena Villen ja Pekan Lapista tuomat tuliaiset ja niistä loihditut herkut: poronkieli- ja sydänleivät.

Rosvot luovat paistia

Keskitalven juhlan antia

Perheen retket & touhut

Käytiin yhdessä kulttuuriretkellä TR1 taidehallilla katselemassa Michael Jackson -valokuvanäyttelyä. Samalla ihmeteltiin uutta kävelysiltaa, joka oli juuri samaisena ajankohtana otettu käyttöön. Ollaanhan me käyty myös sirkuksessa, syömässä, kesäterassilla, frisbeetä viskomassa (hauskaa oli "heittää fribaa", kuten Tapio sen ilmaisee, talon ympäri, jokainen seisoi yhdessä kulmassa). Ollaan pelattu sulkkista, syöty lukemattomat kerrat hyvin olohuoneen pöydän äärellä. Soiteltu ja lauleskeltu, käyty kirppiksillä, avantouinnilla. Maisteltu maltaita tai revitty märkää, mitä näitä nyt onkaan. Paljon pieniä, tunnelmiltaan suuria, hetkiä yhdessä.

Uutta siltaa ihastelemassa

Eihän sitä kaikkea muista yhteen tekstiin pakata, mutta tässä kuitenkin mukava katsaus menneeseen vuoteen. Joka on mennyt todella nopsaan! Mitähän kaikkea tässä onkaan edessä. Odotellaan kesää ja kaikkea, mitä se mahdollistaakaan meidän touhuta tuossa pihalla ja ehkä pikku retkillä lähimaastossa. 

Upeaa aikaa!

Laura & Heta