Silloin oli silloin, nyt on nyt

Aina välillä havahtuu siihen, että elämä voi tosiaan muuttua ihan hetkessä ja koskaan ei voi olla varma, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Voi mennä kauankin niin, että elämä on hyvin tasaista eikä mitään sen suurempia mullistuksia tapahdu, kunnes sitten tapahtuukin paljon asioita lyhyessä ajassa. 

Noin neljä vuotta sitten kommuunissa pohdittiin tulevaisuutta ja sitä, missä kukin on viiden vuoden kuluttua. Muistan, kun istuttiin porukalla olohuoneessa ja sen, miten vaikeaa oli ajatella elämäänsä viiden vuoden päähän. Siinä ajassahan ehtii mahdollisesti tapahtua vaikka mitä! Ja onhan tässä kaikkien elämässä tapahtunutkin aika paljon.

Siihen aikaan itse 24-vuotiaana opiskelin Turussa ympäristösuunnittelijaksi ja opinnot olivat suunnilleen puolivälissä. Elämä oli aika huoletonta, kun opintoja oli vielä jäljellä eikä siinä vaiheessa ollut niin suurta painetta miettiä seuraavaa siirtoa elämälleen, vaikka ammatillinen tulevaisuus ympäistöalalla tuntuikin aika epävarmalta. Minulla on muistikuva, että tulevaisuuskeskusteluissamme saatoin jopa väläytellä jotain mahdollisuutta lapsen hankkimisesta Tapion kanssa viiden vuoden sisällä. Muistaakseni oli hieman vauvakuumetta ilmassa.. En pitänyt mahdottomana sitä, että eläisimme edelleen hippimäistä perhe-elämää kommuunissa. Jotenkin se ajatus jopa kiehtoi. 

Ei ole kulunut vielä viittä vuotta tuosta hetkestä, mutta suurella varmuudella voin sanoa, että lasta ei ole luvassa. Muutenkin elämä on kyllä jotain ihan muuta kuin olisin osannut edes kuvitella neljä vuotta sitten. Nyt 28-vuotiaana asun yksin kerrostalokaksiossa, tosin vain noin kilometrin päässä kommuunistamme. Olen valmistunut ympäristösuunnittelijaksi kohta kaksi vuotta sitten, mutta opiskelen tällä hetkellä tantraan sekä taolaiseen perinteeseen pohjautuvaa holistista seksuaaliterapiaa kansainvälisessä 160 naisen ryhmässä. Pienehkö alan vaihdos siis.

Mutta niin vain yksi asia johtaa toiseen ja pian sitä löytää itsensä aivan erilaisista tilanteista ja uusien asioiden sekä ihmisten parista. Nyt en edes halua ajatella tulevaisuutta sen enempää, vaan elän mieluummin hetkessä ja katson mihin se johtaa. Eräs henkilö joskus sanoi minulle "Heta, your future doesn't exist", kun panikoin tilannetta, joka piti kohdata ja onnistuin maalaamaan hirveitä kauhukuvia siitä, miten se menisi. Kuulemma myös menneet tapahtumat ja asiat muistamme joka kerta hieman eri tavalla. Lisäksi muistoja voi muokata toisenlaisiksi erilaisilla aivokikoilla, joten omaan muistiin ja sitä kautta menneisyyteenkään ei voi loppujen lopuksi paljoa luottaa tai sen varaan elämäänsä rakentaa. Siksi ainut merkitsevä hetki onkin nykyhetki. Ainut aika, johon voi vaikuttaa omilla valinnoillaan.

**********

Viimeksi, kun Laura kirjoitti blogissa näistä tulevaisuuspohdiskeluista oli Pekan syntymäpäivä. Tänään, kun kirjoitan aiheesta neljä vuotta myöhemmin, on sopivasti Lauran syntymäpäivä, joten... 

Onnea Laura, rakas ystävä ja entinen kämppis!

Ihanaa, että kommuuni toi meidät yhteen<3<3

Ruotulan kartano on luonut nahkansa

Ehkä terävimmät teistä lukijoista (jos tällä blogilla sellaisia on, tai on joskus ollut) ovat huomanneet, että blogissa on ollut melko hiljaista pitkän aikaa. Siihen on luvassa selitys NYT, koska eikö olekin vaan ihan älyttömän ärsyttävää, kun tarinat loppuvat kuin seinään ilman, että kirjoittaja tarjoaa minkäänlaista selkeää lopetusta. En voisi tehdä sellaista, vaikka tämän asian hoitamiseen onkin vierähtänyt tovi, jos toinenkin. Blogiin kirjoittaminen on ollut mielessä jo pitkän aikaa, mutta koen ajan olevan vihdoin kypsä.

Rakkaat kanssakulkijat, muutos on ainut varma asia elämässä ja se iski kyntensä myös kartanoidylliimme, joka ptkään sai elää omassa kuplassaan irrallaan muun maailman murheista. Tässä noin 1,5 vuoden aikana on tapahtunut monia muutoksia, mutta tämä muutosten vyöry lähti liikkeelle todennäköisesti siitä, kun Tapion ja minun tiet erkanivat. Ja tosiaan, looginen selitys yhtäkkiseen blogin hiljenemiseen on yksinkertaisesti se, että sen pääkirjoittaja (allekirjoittanut) muutti pois elokuussa 2015. Sen koommin ei ole kommuunin elämästä blogissa kuultu, ennenkuin taas nyt. Kommuuni jatkoi eloaan tämän musertavan iskun jälkeenkin, mutta ei koskaan ollut enää entisensä. Huomaatte varmaan, miten haluan korostaa omaa rooliani ja tärkeyttäni dramaattisilla sanavalinnoillani. Pidätän tottakai oikeuden siihen blogin pääkirjoittajan ominaisuudessa.

Tämän jälkeen on tapahtunut muitakin muutoksia kommuunin asukaskunnassa. Melko pian lähtöni jälkeen Pekan tyttöystävä Elina muutti taloon ylläpitämään sukupuolitasapainoa. Näin jatkui elämä noin vuoden ajan, kunnes Laura teki hyvin Lauramaisen nopean liikkeen ja päätti kaikkien järkytykseksi palata kotikonnuilleen Pieksämäjelle. Kuulemma väliaikaisesti vain. Marraskuussa 2016 vietettiin siis Lauran ja kissojen läksiäisiä. Lähes samoihin aikoihin myös Tapio ilmoitti muuttoaikeistaan ja toteuttikin ne omaan verkkaiseen tahtiinsa. Jäljelle jäivät siis Pekka, Elina, Ville sekä Heidi, joka elelee myös minulle opiskeluajoilta hyvin tuttua kaksoiselämää kahden kaupungin välillä. Kommuuni on muuntautunut siis pariskuntakommuuniksi! Koska Lauran lähtö jätti jälkeensä ammottavan kissa-aukon, myös Piitu ja Pelle on korvattu uusilla, kuulemma paremmilla kissoilla, nimiltään Pipsa ja Steffe. Tosin Steffe ei ole ollut ilmeisesti kovin suuressa suosiossa viime aikoina, koska se mouruaa öisin eikä kukaan enää jaksa sitä. 

Siinäpä lyhykäisyydessään ne muutokset, joita tänä aikana on tapahtunut kommuunin kokoonpanossa. Kävin eilen kävelyllä Ruotulassa moikkaamassa Villeä ja Heidiä, kun kerran asun melko lähellä ja muutenkin ajattelin, että olisi hauska käydä katsomassa kartanon nykymeininkiä. Onhan se muuttunut aika radikaalisti, mutta sellaista se on. Varmasti kaikkien meidän kartanolaisten elämät ovat muuttuneet aika radikaalisti.

Täytyy sanoa, että elämä kommuunissa oli erittäin ainutlaatuista aikaa, johon mahtuu paljon ihania muistoja. Olen iloinen, että siitä elämästä tuli tarinoitua täällä blogissa, vaikka samalla harmittaa, ettei sitä tullut tehtyä enempää, sillä niin monet hetket jäivät vielä dokumentoimatta. Aina aika ajoin sitä vaipuukin muistoihin ja hekumoi niiden nostattamassa nostalgiassa. Siksi mieleni tekee jatkaa tämän blogin parissa kommuunin kulta-aikoja muistelmoiden edes vielä muutaman postauksen muodossa. Mielestäni kommuunielämämme ansaitsee arvoisensa lopetuksen edes blogin puolella, vaikka elävässä elämässä kaikki ei ollutkaan aina niin ruusuista ja idyllistä. Eli jatkoa on vielä luvassa!