Normipäivä, eiku

Tänään oli sellainen päivä, jollaisia ei ihan joka päivä satu eteen. Se alkoi ihan normaalisti eli aamulla koulussa AutoCADiä ja sen jälkeen masentavaa faktaa siitä kuinka aineet kulkeutuvat ihmiskehoon ja tekevät tuhojaan siellä. Normipäivä. Paitsi, että ruokalassa lähti käyntiin hyvät keskustelut ihan niistä näistä erään opiskelutoverin kanssa. Koulu loppui siihen ja samaa matkaa suuntasimme keskustaan.

Molemmilla oli oma päämääränsä. Sasha oli menossa kirjastoon lukemaan tenttiin ja minä perinteisesti kotiin. Normipäivä. Paitsi, että Sasha ehdotti yks kaks, että mennäänkö yksille, että kerranhan sitä eletään ja meditoida voi myöhemmin, ja minä spotaaniuspäissäni myönnyin. Laajensin samalla tuntemustani Turun pubeista. 

Menimme paikkaan, joka tunnetaan Pankkina. Kello oli niin vähän, että paikalla olimme me ja muutama muu, melko rauhaisaa siis. Mielenkiintoiset jutut jatkuivat. Avauduin hieman siitä kuinka en viihdy Turussa niin kovin hyvin, kun Tampereella on kaikki kiva ja Turussa vaan kaikki kouluun liittyvä eikä juurikaan sosiaalista elämää vapaa-ajalla tai mitään mikä tekisi elämisestä täällä miellyttävää. Sasha kysyi, että olenko sitten pyytänyt universumilta mitään helpottamaan tätä tilannetta, esimerkiksi hyvää ystävää Turussa? Tässä vaiheessa menin vähän hämilleni ja vaikka tiedän, että hän on aika hippi, en osannut odottaa mitään tällaista, joten jouduin hieman pyytämään tarkennusta. Ja siis ilmeisesti universumilta voi pyytää asioita ja sitten ne saa, ehkä joskus vähän viiveellä. Ja kuulemma kannattaa olla aika tarkka siitä mitä pyytää, eli kannattaa ihan paperille kirjoittaa tarkasti mitä haluaa, koska jos pyytää jotain epämääräistä saa myös jotain epämääräistä. Okei, no tämä oli ihan uutta minulle. Eipä ole tullut mieleen vaan pyytää asioita, saati sitten universumilta. Tuntui vähän liian simppeliltä. 

Kun juomat oli juotu, lähdimme omille teillemme. Oli jotenkin todella kevyt ja hyvä fiilis. Ehkä osittain alkoholin ansiosta, ehkä osittain siksi, että oli kiva päästä juttelemaan rennosti. Oli miten oli, tunsin kuinka minua hymyilytti ihan sairaasti koko kotimatkan. Askel oli kevyt eikä hittoakaan kiinnostanut miltä muiden silmissä näytin. Siinä kävellessäni kotiin virne naamalla vastaan käveli ulkomaalainen mies, joka heitti jonkin kommentin ohimennen ilmeisesti liittyen iloisuuteeni. Pysähdyimme juttelemaan kuin vanhat tutut ja vaihdoimme numeroita. Hauskin kommentti häneltä siinä tilanteessa oli: Are you truly a Finn? 

Hetken päästä istuimme lähipubissa yksillä höpisemässä niitä näitä parin tunnin ajan. Oli muuten tyypillä asenne kohdillaan. Alun perin kotoisin Togosta ja sieltä muuttanut Kanadaan Montréaliin. Nyt opiskeli Turussa ja kävi samalla töissä. Kertoili kaikenlaisista tilanteista mihin oli Suomessa joutunut. Täytyy ihmetellä miten hän jaksaa pitää yllä niin positiivista suhtautumista, varmaan jotain Afrikan peruja. Olikohan hän tämä universumin minulle lähettämä ystävä. Ehkä, ehkä ei, mutta hauska päivä kuitenkin. 

Heta

Viis vuotta -viis siitä!

Missä olet viiden vuoden päästä?

Oli tarkoitus kirjoitella jokaisen mietteitä siitä, missä olisi viiden vuoden päästä. Keskustelu muuttui kuitenkin sen verran pohdiskelevaksi ja kiteytyi ajatuksiksi: "ei kyllä yhtään osaa sanoa" tai: "ei pysty miettimään, ahdistaa ajatuskin" tai: "mennään mihin mennään, nyt on hyvä näin", ettei selkeitä suunnitelmia kenenkään kohdalla saatu kirjattua. Enemmän mietittiin, millaisia odotuksia meitä nuoria aikuisia kohtaan on: missä meidän tulisi olla viiden vuoden päästä ja mitä mieltä me siitä ollaan.

Viisi vuotta on pitkä aika. Viiden vuoden päästä ollaan kolmekymppisiä, jolloin on koulut käyty, puoliso tsekattu, virka ansaittu, talo ostettu ja lapset puksautettu elämään mukaan. Viisi vuotta aikaa hoitaa em. velvollisuudet ja missä me ollaan nyt? Yhdellä on koulu loppumassa ja siten hakusessa, että mitähän sitä: kouluun vai töihin? Toisella on työ, muttei kovin innostava, vaikka saakin tehdä asioita, joihin on koulua käynyt. Kolmannella koulu sopivasti puolivälissä, muttei oikein ajatusta siitä, mihin ammattiin se voisi hänet viedä. Neljännellä kaikki oikeastaan epäselvää. Viides on koulutustaan vastaavassa työssä ja puolisokin löytyy -sillähä on asiat oikeella tiellä!

Mutta maailma on muuttunut. Enää ei tarvitse olla kolmekymppisenä samassa elämäntilanteessa, kun vaikka kaksikymmentä vuotta sitten. Saa haahuilla, etsiä itseään ja lapset voi jättää hankkimatta, jos siltä tuntuu. Ei ole samanlaisia velvollisuuksia ja mekin hipit saadaan elää ilman painostavia neuvoja ja katseita täällä meidän talossa ja haaveilla kartanosta. Vapauttavaa ajatella, että elää nyt onnellista elämää ilman paineita tulevaisuudesta. Ei ole pakonomaista tarvetta suorittaa mitään, vaan elämäänsä voi ohjata juuri siihen suuntaan, kun haluaa ja juuri siihen tahtiin, kun itsestä hyvältä tuntuu.

Missäpä olit viisi vuotta sitten? Olisitko silloin osannut kuvitella itsesi elämään, jossa olet nyt? Elämä on arvaamatonta ja kun on avoin muutoksille, se on aika upea ja mielenkiintoinen kokemus. Kaikkine iloineen, suruineen, turhautuksineen ja käänteineen.

Tänään Pekka täyttää 25 vuotta, onnea!

-Laura

Vastoinkäymisten kautta voittoon

Viime perjantaina minussa heräsi viimeistään usko siihen, että tulen mahdollisesti pärjäämään tässä maailmassa. Tämä sai alkunsa niinkin pienestä asiasta kuin inhimmillisestä unohtamisesta.

Homma meni niin, että olin lähdössä ystävieni Lotan ja Eevin kanssa Tampereelle. Bussiliput oli ostettu etukäteen klo 16.20 lähtevään bussiin ja ennen lähtöä tapoimme aikaa minun luonani. Joskus noin kymmentä vaille lähdimme. Olin viemässä roskapussia roskikseen, kun tajusin, että kaikessa siinä hässäkässä olin unohtanut laukun asuntooni. Siellä olivat siis kotiavaimet, bussilippu, kännykkä, bussikortti, rahapussi eli kaikki! Vidduvidduviddu! 

Se tunne oli ihan kamala. Rapun alaovi on lukossa, joten en pääsisi rakennukseen edes sisään. Olin lähestulkoon paniikissa, kello oli varmaan noin 15.55 ja bussimme lähtisi pian linja-autoasemalta, jonne piti vielä kävellä. Aaaaaaaaaa! Paniikin aikaan saama adrenaliiniryöppy syöksyi aivoihini ja aloin toimia uskomattoman tehokkaasti ja päättäväisesti. 

Marssin vaistomaisesti soittelemaan ihmisten ovipuhelimiin. Muistin, että samassa kerroksessa kanssani asuu vanharouva Raita ja ajattelin, että hän on todennäköisimmin kotona, vanhukset usein ovat. Hän vastasi. Aloin siinä paniikissa selostaa lukinneeni itseni ulos ja tarvitsevani talonmiehen puhelinnumeron. Rouva lupasi käydä etsimässä sen. Odotus tuntui pitkältä ja luulin hänen jo hyljänneen minut. Kuitenkin rouva köpötteli takaisin luurin ääreen talonmiehen lankapuhelimen numero mukanaan. Kyselin kännykkänumeron perään, mutta eihän rouva sellaista tiennyt, hän vaan tuohon lankanumeroon soittelee. Kuulemma talonmiehellä on päivystysajat tuohon kotinumeroon. ARGH! Ajattelin olevani jo tuhoon tuomittu, mutta pakko oli yrittää. 

Lotalta lainasin puhelinta ja soitin. Ei edes pirissyt, koska mummeli ei ollut kertonut suuntanumeroa, joka ilmeisesti tarvittiin. Eevi etsi Turun suuntanumeron puhelimellaan netistä (pakko myöntää älypuhelinten hyödyllisyys tässä vaiheessa) ja kokeilin uudestaan. Se soi kauan, todella kauan, ja olin jo vaipumassa epätoivoon, kunnes puhelimeen vastattiin(!!!!). En ollut uskoa onneani. Onnistuin jotenkin sopertamaan asiani ja talonmies lupasi kiitää paikalle. Onneksi hän asuu samassa talossa ja on hyvin omistautunut työlleen. Eikä siis aikaakaan, kun olin jo sisällä. Talkkari kertoi tulleensa juuri kotiin, kun kuuli puhelimen soivan. Kuulemma ihmetteli kukakohan siellä soittelee, kun ei siihen numeroon koskaan soiteta.

Kaikkeen tähän meni uskomattoman vähän aikaa, ehkä maksimissaan kymmenen minuuttia siitä, kun huomasin laukun puuttuvan, ja silti se tuntui niin pitkältä ajalta, kun oli kiire bussiin. Lopulta olimme 10 minuuttia etuajassa bussilla. Vielä pitkään adrenaliini kiersi veressäni enkä voinut uskoa, että emme myöhästyneet. Ja se helpotuksen tunne. Nyt ainakin tiedän, että pakon edessä, toisin kuin luulin, pystyn toimimaan yllättävän järkevästi paineen alaisena. Suosittelen muillekin vastaavia kokemuksia, varsin voimaannuttavaa.

Heta

Joululoman jälkimainingit

Taas koitti aika, kun piti palata Turkuun. Lähdin kohti länttä sunnuntaina haikein mielin ilonani ainoastaan How I Met Your Mother - Säsong 6 ja pala Lauran tekemää mokkapalaa (joka tuli muuten tarpeeseen, koska eiväthän loppiaisena mitkään kaupat olleet auki). Perille saavuttuani ajattelin, että eihän tämä niin kamalaa ole, mukavaa vaihtelua olla välillä iiihan itsekseen. Katsoin heti kahdeksan ensimmäistä jaksoa HIMYM boksista ja nauroin makeasti.

Seuraavana päivänä alkoi jo vähän ahdistaa, tää on ihan tyhmää. En ihan vielä päässyt opiskelufiilikseen eikä kotonakaan kukaan kysellyt päivän kuulumisia tai miukumaukuillut tervehdykseksi, sniff. Kaiken lisäksi keskusta-asumisen huonot puolet nostivat päätään. Nukkumaan mentäessä lumiauran kolinat ja peruutuspiippaukset olivat vähän liikaa. Muutenkin muista asunnoista kuuluvat äänet olivat ikävä muistutus siitä, että tässä sitä kasa tuntemattomia ihmisiä asuu päällekkäin pienissä laatikoissa, joita kerrostaloasunnoiksikin kutsutaan. Jostain syystä tämä ajatus tuntuu epämiellyttävältä, kaipaan tilaa! Tiistaihin mennessä olin jo ihan täynnä kaikkea ja valmis palaamaan yhteisöni luokse.

Kai tähänkin taas tottuu (Hakekaa mut pois täältä!)

-Heta-