Viime perjantaina minussa heräsi viimeistään usko siihen, että tulen mahdollisesti pärjäämään tässä maailmassa. Tämä sai alkunsa niinkin pienestä asiasta kuin inhimmillisestä unohtamisesta.
Homma meni niin, että olin lähdössä ystävieni Lotan ja Eevin
kanssa Tampereelle. Bussiliput oli ostettu etukäteen klo 16.20 lähtevään
bussiin ja ennen lähtöä tapoimme aikaa minun luonani. Joskus noin kymmentä
vaille lähdimme. Olin viemässä roskapussia roskikseen, kun tajusin, että kaikessa siinä hässäkässä olin
unohtanut laukun asuntooni. Siellä olivat siis kotiavaimet, bussilippu,
kännykkä, bussikortti, rahapussi eli kaikki! Vidduvidduviddu!
Se tunne oli ihan kamala. Rapun
alaovi on lukossa, joten en pääsisi rakennukseen edes sisään. Olin lähestulkoon
paniikissa, kello oli varmaan noin 15.55 ja bussimme lähtisi pian
linja-autoasemalta, jonne piti vielä kävellä. Aaaaaaaaaa! Paniikin aikaan saama adrenaliiniryöppy syöksyi
aivoihini ja aloin toimia uskomattoman tehokkaasti ja päättäväisesti.
Marssin vaistomaisesti
soittelemaan ihmisten ovipuhelimiin. Muistin, että samassa kerroksessa kanssani asuu vanharouva Raita ja ajattelin, että hän on todennäköisimmin kotona, vanhukset usein
ovat. Hän vastasi. Aloin siinä paniikissa selostaa lukinneeni itseni ulos ja
tarvitsevani talonmiehen puhelinnumeron. Rouva lupasi käydä etsimässä sen.
Odotus tuntui pitkältä ja luulin hänen jo hyljänneen minut. Kuitenkin rouva
köpötteli takaisin luurin ääreen talonmiehen lankapuhelimen numero mukanaan.
Kyselin kännykkänumeron perään, mutta eihän rouva sellaista tiennyt, hän vaan tuohon
lankanumeroon soittelee. Kuulemma talonmiehellä on päivystysajat tuohon
kotinumeroon. ARGH! Ajattelin olevani jo tuhoon tuomittu, mutta pakko oli
yrittää.
Lotalta lainasin puhelinta ja soitin. Ei edes pirissyt, koska mummeli
ei ollut kertonut suuntanumeroa, joka ilmeisesti tarvittiin. Eevi etsi Turun
suuntanumeron puhelimellaan netistä (pakko
myöntää älypuhelinten hyödyllisyys tässä vaiheessa) ja kokeilin uudestaan.
Se soi kauan, todella kauan, ja olin jo vaipumassa epätoivoon, kunnes
puhelimeen vastattiin(!!!!). En ollut uskoa onneani. Onnistuin jotenkin
sopertamaan asiani ja talonmies lupasi kiitää paikalle. Onneksi hän asuu
samassa talossa ja on hyvin omistautunut työlleen. Eikä siis aikaakaan, kun olin jo sisällä. Talkkari kertoi tulleensa juuri kotiin, kun kuuli puhelimen soivan. Kuulemma ihmetteli
kukakohan siellä soittelee, kun ei siihen numeroon koskaan soiteta.
Kaikkeen tähän meni uskomattoman vähän aikaa, ehkä
maksimissaan kymmenen minuuttia siitä, kun huomasin laukun puuttuvan, ja silti
se tuntui niin pitkältä ajalta, kun oli kiire bussiin. Lopulta olimme 10
minuuttia etuajassa bussilla. Vielä pitkään adrenaliini kiersi veressäni enkä
voinut uskoa, että emme myöhästyneet. Ja se helpotuksen tunne. Nyt ainakin tiedän, että pakon edessä,
toisin kuin luulin, pystyn toimimaan yllättävän järkevästi paineen alaisena. Suosittelen
muillekin vastaavia kokemuksia, varsin voimaannuttavaa.
Heta
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti