Kimppa-asumisessa on paljon kivoja asioita, kuten täällä bloginkin puolella on käynyt ilmi, vaikka se tarjoaakin kaiken sen ruusuilla tanssimisen keskellä myös haasteita. Tällä tavalla itse aitiopaikalta seuranneena oppii jatkuvasti uutta ihmisten kanssa elämisestä ja se tuntuu herättävän paljon ajatuksia ja tuntemuksia itsessä.
Näin asuessa on täytynyt asennoitua siihen, ettei voi itse kontrolloida kaikkea. Koko talo elää omaa elämäänsä ja tavarat vaihtavat paikkaansa eikä kannata edes kuvitella siivoavansa siksi, että on sitten kiva tulla puhtaaseen kotiin parin päivän kuluttua. Sama pätee myös ympärillä oleviin ihmisiin. Hekin elävät omaa elämäänsä ja varsinkin näin nuorina ehtii tapahtua kaikenlaista lyhyessä ajassa. Elämäntilanteet muuttuvat, tulee uusia ihmissuhteita ja vanhoja päättyy, työt vaihtuvat tai loppuvat kokonaan, on menoja ja kaikenlaisia juttuja ja kaikki nämä koskevat jossain määrin välillisesti myös muita saman katon alla asuvia. Saa siis varautua siihen, että ympäröivä maailma muuttuu jatkuvasti itsestä riippumattomista syistä. Samalla miettii omaa suhtautumistaan näihin muutoksiin ja yrittää sopeutua niihin.
Tekeehän se elämästä äärimmäisen mielenkiintoista, kun koskaan ei tiedä, mitä seuraavaksi tapahtuu tai kuka ilmestyy paikalle ja kenen kanssa. Paljon pyörii ympärillä ihmisiä, tuttuja ja uusia naamoja, mikä on tavallaan ihan hauskaa. Ehkä se on vain merkki vanhenemisesta, mutta luulen, että kaikki nämä lukemattomat muuttujat elämässä käyvät raskaiksi jossain vaiheessa. Sitä alkaa kaipaamaan kaaoksen keskelle seesteisyyttä ja pysyvyyttä ilman niin monia liikkuvia osia, joille itse ei mahda mitään.
Sekin tietenkin riippuu ihmisestä itsestään miten asiaan suhtautuu. On ihmisiä, jotka nauttivat täysin siemauksin elämän yllätyksellisyydestä ja, joille ennalta-arvattavuus tarkoittaa tasaisen tappavaa. Ja on ihmisiä, jotka ovat tottuneet toisenlaiseen elämään eivätkä ehkä osaa etääntyä tarpeeksi ympäröivästä ja siksi elävät tunteella niin omat kuin muidenkin elämät, mikä voi kuormittaa henkisesti.
Kimppa-asuminen on omalla tavallaan melko haastava asumisen muoto, joka ei varmaankaan sovi kaikille eikä ehkä suurimmalle osalle ikuisesti. On annettava muille tilaa ja mahdollisuus elää omaa elämäänsä, mutta samalla sopeuduttava ympäröiviin muutoksiin. Tähän asumiseen oleellisesti kuuluu se, että ihmiset eivätkä ole ainakaan tiettyyn pisteeseen asti tilivelvollisia toisilleen tekemisistään, joten henkistä joustoa tarvitaan. Kun tämä härdelli päättyy, voi olla joko todella omituista tai sitten tulee saavuttamaan syvän rauhan.
maanantai 31. maaliskuuta 2014
lauantai 29. maaliskuuta 2014
Kissaviihdettä
Yksi aika hauska kissajuttu on jäänyt raportoimatta tänne enkä välttämättä enää muista kaikkia yksityiskohtia, mutta on se jokatapauksessa kertomisen arvoinen.
Tarinan kissa on siis Pelle. Tämä juttu tapahtui tässä ehkä alkuvuodesta. Laura oli muualla. Tämä on juuri niitä yksityiskohtia, joista ei ole muistikuvaa, mutta onneksi Lauran olinpaikka ei ole tarinan kannalta oleellinen. Tilanne meni niin, että oli ilta ja olimme Tapion kanssa jo valmistautumassa nukkumaan, kunnes Tapio muisti vielä jonkin asian, joka piti hoitaa ja lähti sitten autotalliin.
Kun Tapio palasi, kysyin sattuiko hän näkemään ulkona Pelleä, jota muistaakseni ei oltu päästetty vielä sisälle. Ei kuulemma ollut nähnyt. Asia jäi vaivaamaan sen verran, että lähdin ulos tarkistamaan tilanteen, koska tuntui kurjalta ajatella, että Pelle jäisi koko yöksi pihalle kylmään. Pidin mahdollisena, että se olisi livahtanut autotalliin Tapion hääriessä siellä juuri äsken.
Aluksi huutelin ulko-ovelta Pelleä, mutta ei näkynyt eikä kuulunut edes kulkusen kilinä. Avasin sitten autotallin ja huutelin sinnekin, mutta ei mitään. Mietin Pellen ehkä pelkäävän ja siksi pysyvän visusti piilossa, joten huutelin siinä ihan hyvän tovin. Satuin sitten yrityksiini turhautuneena kääntymään pois autotallilta ja se näky oli jotain niin huvittavaa. Pelle nimittäin oli Tapion autossa lukkojen takana, nojasi kojelautaan silmät suurina ja maukui hulluna, mitä en tietenkään ollut kuullut. Olin niin yllättynyt ja ihmeissäni, etten voinut muuta kuin nauraa päin Pellen naamaa. Muutenkin minua huvitti se, että olin siinä vieressä jo jonkin aikaa huudellut Pelleä, joka hädissään yritti kiinnittää huomioni maukumalla selkäni takana. Se oli ilmeisesti Tapion nostellessa autosta jotain livahtanut sinne ja jäänyt huomaamatta.
Koska auto oli lukossa, lähdin hakemaan avaimia ja voin aivan kuvitella mitä Pelle ajatteli, kun lähdin vain sisälle ja jätin sen autoon. Harmi, että tilanteesta ei ole kuvamateriaalia, koska oli se aika hassua.
Tarinan kissa on siis Pelle. Tämä juttu tapahtui tässä ehkä alkuvuodesta. Laura oli muualla. Tämä on juuri niitä yksityiskohtia, joista ei ole muistikuvaa, mutta onneksi Lauran olinpaikka ei ole tarinan kannalta oleellinen. Tilanne meni niin, että oli ilta ja olimme Tapion kanssa jo valmistautumassa nukkumaan, kunnes Tapio muisti vielä jonkin asian, joka piti hoitaa ja lähti sitten autotalliin.
Kun Tapio palasi, kysyin sattuiko hän näkemään ulkona Pelleä, jota muistaakseni ei oltu päästetty vielä sisälle. Ei kuulemma ollut nähnyt. Asia jäi vaivaamaan sen verran, että lähdin ulos tarkistamaan tilanteen, koska tuntui kurjalta ajatella, että Pelle jäisi koko yöksi pihalle kylmään. Pidin mahdollisena, että se olisi livahtanut autotalliin Tapion hääriessä siellä juuri äsken.
Aluksi huutelin ulko-ovelta Pelleä, mutta ei näkynyt eikä kuulunut edes kulkusen kilinä. Avasin sitten autotallin ja huutelin sinnekin, mutta ei mitään. Mietin Pellen ehkä pelkäävän ja siksi pysyvän visusti piilossa, joten huutelin siinä ihan hyvän tovin. Satuin sitten yrityksiini turhautuneena kääntymään pois autotallilta ja se näky oli jotain niin huvittavaa. Pelle nimittäin oli Tapion autossa lukkojen takana, nojasi kojelautaan silmät suurina ja maukui hulluna, mitä en tietenkään ollut kuullut. Olin niin yllättynyt ja ihmeissäni, etten voinut muuta kuin nauraa päin Pellen naamaa. Muutenkin minua huvitti se, että olin siinä vieressä jo jonkin aikaa huudellut Pelleä, joka hädissään yritti kiinnittää huomioni maukumalla selkäni takana. Se oli ilmeisesti Tapion nostellessa autosta jotain livahtanut sinne ja jäänyt huomaamatta.
Koska auto oli lukossa, lähdin hakemaan avaimia ja voin aivan kuvitella mitä Pelle ajatteli, kun lähdin vain sisälle ja jätin sen autoon. Harmi, että tilanteesta ei ole kuvamateriaalia, koska oli se aika hassua.
keskiviikko 26. maaliskuuta 2014
Problem solved
Välillä tulee eteen tilanteita, kun jotkin asiat mietityttävät ihan sairaasti ja sitten niiden kanssa joutuu kärvistelemään itsekseen pääsemättä silti puusta pitkälle niiden ratkaisemisessa. Siksi yksi ehdottomasti parhaista puolista kimppa-asumisessa on se, että usein helpotus tällaisiin tilanteisiin löytyy läheltä, riittää kun avaa suunsa.
Itse ainakin usein tarvitsen toisen mielipiteen moniin asioihin ikäänkuin jonkinlaisena varmistuksena omille ajatuksilleni. Ei siis todellakaan tarkoita sitä, että aina jonkun muun pitäisi ratkoa minun ongelmani. Pelkkä asiasta puhuminen ilman mitään sen kummempia väkinäisiä ratkaisujen etsimisiä on aivan riittävää.
Yleisestikin elämässä pätee se asia, että kannattaa avata suunsa mitä erilaisimmissa tilanteissa ja paikoissa, koska juuri niistä tilanteista voi hyvässä lykyssä hyötyä eniten ja juuri tarvitsemallaan tavalla. Olin esimerkiksi kimppakyytiläisenä Turku-Tampere välillä erään tytön kyydissä ja puhe kääntyi opinnäytetyöasioihin. Olin jokin aika sitten saanut mahdollisen oppariaiheen, mutta en juuri ollut ehtinyt sitä miettiä. Tämä tyttö sitten innostui ideoimaan kanssani aiheen rajausta ja ehdotteli hyödyllisiä tutkimusmenetelmiä. Vaikka mihinkään lopulliseen tulokseen en ole vielä sen osalta päätynytkään, se avasi kaikenlaisia ideoita ja ajatuksia asian tiimoilta.
On myös totta, että ihmisten oma osaaminen ja tietämys asioista on rajallinen. Nykyään elämä voi olla todella monimutkaista ja sen elämiseen tarvittaisiin hirveästi tietoa ja taitoja, jotta se sujuisi suhteellisen kivuttomasti. Siksi onkin hyvä haalia ympärilleen erilaisia ihmisiä, koska yhdessä olemme niin paljon viisaampia. Tuttavapiirissä on hyvä olla hoitohenkilökuntaa fyysisten vaivojen varalta, byrokraattisten kiemuroiden esim. vakuutusmaailman tuntijoita, käsistään käteviä artesaaneja, ruoanlaittajia herkullisine resepteineen, sähköasentajia ja muita kodinhuoltomiehiä. Se on kuin peli: Kerää oma kokoelmasi!
Eikä kenenkään tarvitse masentua nyt siitä, ettei itsellä muka olisi jotain erityistaitoa, koska hyödylliset asiat eivät aina ole konkreettisia, kuten ompelukoneen korjaaminen. Meillä kaikilla on jotain annettavaa, oli se sitten omakohtaisen kokemuksen kartuttamaa, koulumaailmasta hankittua tai muuten vaan hyvin perusteltuja mielipiteitä asiasta kuin asiasta. Kaikesta on hyötyä jollekin. Ihan kuin kirpputorillakin lähestulkoon kaikelle löytyy ostaja, vaikka ei aina uskoisi.
Mahtavaa on, kun voi päästää omat mietteensä ja murheensa valloilleen kämppisten kesken, jolloin niitä voi yhdessä pohdiskella ja työstää. Jakamalla asiat tulevat kevyemmiksi ja helpommin ratkottaviksi. Suosittelen lämpimästi!
Itse ainakin usein tarvitsen toisen mielipiteen moniin asioihin ikäänkuin jonkinlaisena varmistuksena omille ajatuksilleni. Ei siis todellakaan tarkoita sitä, että aina jonkun muun pitäisi ratkoa minun ongelmani. Pelkkä asiasta puhuminen ilman mitään sen kummempia väkinäisiä ratkaisujen etsimisiä on aivan riittävää.
Yleisestikin elämässä pätee se asia, että kannattaa avata suunsa mitä erilaisimmissa tilanteissa ja paikoissa, koska juuri niistä tilanteista voi hyvässä lykyssä hyötyä eniten ja juuri tarvitsemallaan tavalla. Olin esimerkiksi kimppakyytiläisenä Turku-Tampere välillä erään tytön kyydissä ja puhe kääntyi opinnäytetyöasioihin. Olin jokin aika sitten saanut mahdollisen oppariaiheen, mutta en juuri ollut ehtinyt sitä miettiä. Tämä tyttö sitten innostui ideoimaan kanssani aiheen rajausta ja ehdotteli hyödyllisiä tutkimusmenetelmiä. Vaikka mihinkään lopulliseen tulokseen en ole vielä sen osalta päätynytkään, se avasi kaikenlaisia ideoita ja ajatuksia asian tiimoilta.
On myös totta, että ihmisten oma osaaminen ja tietämys asioista on rajallinen. Nykyään elämä voi olla todella monimutkaista ja sen elämiseen tarvittaisiin hirveästi tietoa ja taitoja, jotta se sujuisi suhteellisen kivuttomasti. Siksi onkin hyvä haalia ympärilleen erilaisia ihmisiä, koska yhdessä olemme niin paljon viisaampia. Tuttavapiirissä on hyvä olla hoitohenkilökuntaa fyysisten vaivojen varalta, byrokraattisten kiemuroiden esim. vakuutusmaailman tuntijoita, käsistään käteviä artesaaneja, ruoanlaittajia herkullisine resepteineen, sähköasentajia ja muita kodinhuoltomiehiä. Se on kuin peli: Kerää oma kokoelmasi!
Eikä kenenkään tarvitse masentua nyt siitä, ettei itsellä muka olisi jotain erityistaitoa, koska hyödylliset asiat eivät aina ole konkreettisia, kuten ompelukoneen korjaaminen. Meillä kaikilla on jotain annettavaa, oli se sitten omakohtaisen kokemuksen kartuttamaa, koulumaailmasta hankittua tai muuten vaan hyvin perusteltuja mielipiteitä asiasta kuin asiasta. Kaikesta on hyötyä jollekin. Ihan kuin kirpputorillakin lähestulkoon kaikelle löytyy ostaja, vaikka ei aina uskoisi.
Mahtavaa on, kun voi päästää omat mietteensä ja murheensa valloilleen kämppisten kesken, jolloin niitä voi yhdessä pohdiskella ja työstää. Jakamalla asiat tulevat kevyemmiksi ja helpommin ratkottaviksi. Suosittelen lämpimästi!
sunnuntai 23. maaliskuuta 2014
Ajatusten harhailua
Taas pieni kirjoitustauko tentteihin lukemisen lomaan.
Joskus omat ajatukset lähtevät rönsyilemään ihan käsittämättömällä tavalla jonnekin ihan muihin aiheisiin kuin mistä ne alunperin lähtivät liikkeelle, ja sitten havahtuu miettimään, että mitenkäs minä tähän ajatukseen päädyinkään. Eilen kävi juuri niin ja lopulta päädyin pohtimaan vanhuutta ja yhteisöllisyyttä.
Luin nimittäin ympäristötalouden tenttiin ja kirjassa oli kohta, jossa puhuttiin ympäristötalouden yhteydestä kestävään kehitykseen. Kestävän kehityksen periaatteenahan on suurinpiirtein se, että nykyihmisten tarpeet tulisi tyydytettyä ilman, että se vaarantaa tulevien sukupolvien mahdollisuuksia tyydyttää omat tarpeensa. Määritelmähän on hyvin epämääräinen ja täynnä ristiriitoja, mutta ei keskitytä siihen nyt, ehkä joskus myöhemmin sarjassamme Heta pohdiskelee.
Kuitenkin, tuosta lähdettiin liikkeelle. Aloin sitten miettimään tätä tarpeiden tyydyttämistä ja hyvinvoinnin jakautumista maapallolla ja siihen liittyviä ongelmia. Esim. sitä, että näillä resursseilla ei voida mitenkään tarjota samanveroista, ainakaan länsimaista, hyvinvointia kaikille maailman ihmisille. Meitä on yksinkertaisesti liikaa eikä edes nykyistä määrää ihmisiä pystytä ruokkimaan kaikkialla. Tässä vaiheessa mieleeni tuli ajatus väestönkasvun rajoittamisesta. Ehkä ei pitäisi itse ikinä lisääntyä, jos tulevaisuus tuokin tullessaan vain kurjuutta tuleville sukupolville. Olisihan se muutenkin ultimaattinen ekoteko. Tai voihan olla, että jossain vaiheessa otetaan pakkokeinot käyttöön ja aletaan rajoittamaan ihmisten lisääntymistä, jotta väestönkasvu saadaan kuriin, ken tietää.
Ajatus perheettömyydestä alkoi tuntua kurjalta. Ihminen on kuitenkin sosiaalinen olento, jolla on todistetusti myös tarve kuulua jonkinlaiseen ryhmään. Nykyään tuntuu olevan niin että perhe on se ydinyhteisö, johon kuulutaan. Toki ystävyyssuhteetkin merkitsevät, mutta harvemmin ystävät ovat yhtä tiiviisti lähellä koko elämän läpi, onhan heillä omatkin elämänsä, joihin kuuluu kaikenlaista. Sitäpaitsi, kyllä hekin vanhenevat ja kuolevat. Eihän se lapsettomuus/perheettömyys tietenkään haittaa, kun voi tehdä kaikkea muutakin, mutta entäs vanhetessa? Jos minusta tulee lapseton ja mieskin (jos sellainen on) kuolla kupsahtaa ensimmäisenä, onko minulla edessä yksinäinen vanhuus? Eihän lapsien hankinta sitä yksinäisyyttä poista automaattisesti, mutta ajatellaan nyt silti, että, jos on lapsia ja lapsenlapsia, on edes jotain sosiaalistaelämää, mikä saattaa pitää yllä elämän mielekkyyttä.
Kyllä nykyäänkin puhutaan paljon yksinäisistä vanhuksista. On jotenkin riipaiseva ajatus vanhuksesta, joka elelee yksinään vailla sen kummempia ihmiskontakteja. Ryhmäänkuulumisen lisäksi ihmisen henkiselle hyvinvoinnille on tärkeää olla tarpeellinen. Valitettavasti suhtautuminen tuntuu olevan se, että, jos et pysty tekemään töitä, et ole kovin hyödyllinen tälle yhteiskunnalle. Kun ihminen alkaa kokea itsensä tarpeettomaksi ja häneltä viedään se työyhteisökin, alkaa varmasti myös se henkinen ja fyysinen rapistuminen. Yksi asia, mistä ei paljoa puhuta, on vanhusten tekemät itsemurhat, vaikka kuuleman mukaan niitäkin tapahtuu jonkin verran enkä ihmettele. Siitä päästäänkin tämän ympäristötaloudesta lähtöisen ajatuspolun synkimpään osuuteen.
Kuvitelmissani yksinäisenä vanhuksena voisin hyvin kuvitella ajattelevani, ettei elämä ole mielekästä yksin elettynä. Tottakai se alkaa ottaa mielenterveyden päälle, mikä herättää itsetuhoisia ajatuksia. Eikä niistäkään voi kertoa kenellekään, koska sitten leimataan ihan höperöksi ja suljetaan jonnekin laitokseen, jolloin ei ainakaan ole mitään toivoa päästä tuskistaan muutakuin hiljalleen näivettymällä. Ihankuin sillä, että henki pihisee, olisi joku itseisarvo, eikä sillä elämänlaadulla olisi mitään merkitystä.
Itsemurhaa hautovien vanhusten saattelemana pääsemme loppukaneettiin, joka on: voidaanko pliiiiis majoittaa yksinäiset vanhukset kodinomaisiin kommuuneihin, jotta heidän sosiaaliset tarpeensa saataisiin tyydytettyä ja heidän elämänlaatuaan parannettua. Uskon, että henkinen hyvinvointi lisäisi myös fyysistä hyvinvointia ja vanhukset säilyisivät toimeliaina pitempään. Laitoshoito olkoon viimeinen oljenkorsi.
Iloista päivänjatkoa! Nyt palautan itseni takaisin maan pinnalle tenttimateriaalin pariin.
Joskus omat ajatukset lähtevät rönsyilemään ihan käsittämättömällä tavalla jonnekin ihan muihin aiheisiin kuin mistä ne alunperin lähtivät liikkeelle, ja sitten havahtuu miettimään, että mitenkäs minä tähän ajatukseen päädyinkään. Eilen kävi juuri niin ja lopulta päädyin pohtimaan vanhuutta ja yhteisöllisyyttä.
Luin nimittäin ympäristötalouden tenttiin ja kirjassa oli kohta, jossa puhuttiin ympäristötalouden yhteydestä kestävään kehitykseen. Kestävän kehityksen periaatteenahan on suurinpiirtein se, että nykyihmisten tarpeet tulisi tyydytettyä ilman, että se vaarantaa tulevien sukupolvien mahdollisuuksia tyydyttää omat tarpeensa. Määritelmähän on hyvin epämääräinen ja täynnä ristiriitoja, mutta ei keskitytä siihen nyt, ehkä joskus myöhemmin sarjassamme Heta pohdiskelee.
Kuitenkin, tuosta lähdettiin liikkeelle. Aloin sitten miettimään tätä tarpeiden tyydyttämistä ja hyvinvoinnin jakautumista maapallolla ja siihen liittyviä ongelmia. Esim. sitä, että näillä resursseilla ei voida mitenkään tarjota samanveroista, ainakaan länsimaista, hyvinvointia kaikille maailman ihmisille. Meitä on yksinkertaisesti liikaa eikä edes nykyistä määrää ihmisiä pystytä ruokkimaan kaikkialla. Tässä vaiheessa mieleeni tuli ajatus väestönkasvun rajoittamisesta. Ehkä ei pitäisi itse ikinä lisääntyä, jos tulevaisuus tuokin tullessaan vain kurjuutta tuleville sukupolville. Olisihan se muutenkin ultimaattinen ekoteko. Tai voihan olla, että jossain vaiheessa otetaan pakkokeinot käyttöön ja aletaan rajoittamaan ihmisten lisääntymistä, jotta väestönkasvu saadaan kuriin, ken tietää.
Ajatus perheettömyydestä alkoi tuntua kurjalta. Ihminen on kuitenkin sosiaalinen olento, jolla on todistetusti myös tarve kuulua jonkinlaiseen ryhmään. Nykyään tuntuu olevan niin että perhe on se ydinyhteisö, johon kuulutaan. Toki ystävyyssuhteetkin merkitsevät, mutta harvemmin ystävät ovat yhtä tiiviisti lähellä koko elämän läpi, onhan heillä omatkin elämänsä, joihin kuuluu kaikenlaista. Sitäpaitsi, kyllä hekin vanhenevat ja kuolevat. Eihän se lapsettomuus/perheettömyys tietenkään haittaa, kun voi tehdä kaikkea muutakin, mutta entäs vanhetessa? Jos minusta tulee lapseton ja mieskin (jos sellainen on) kuolla kupsahtaa ensimmäisenä, onko minulla edessä yksinäinen vanhuus? Eihän lapsien hankinta sitä yksinäisyyttä poista automaattisesti, mutta ajatellaan nyt silti, että, jos on lapsia ja lapsenlapsia, on edes jotain sosiaalistaelämää, mikä saattaa pitää yllä elämän mielekkyyttä.
Kyllä nykyäänkin puhutaan paljon yksinäisistä vanhuksista. On jotenkin riipaiseva ajatus vanhuksesta, joka elelee yksinään vailla sen kummempia ihmiskontakteja. Ryhmäänkuulumisen lisäksi ihmisen henkiselle hyvinvoinnille on tärkeää olla tarpeellinen. Valitettavasti suhtautuminen tuntuu olevan se, että, jos et pysty tekemään töitä, et ole kovin hyödyllinen tälle yhteiskunnalle. Kun ihminen alkaa kokea itsensä tarpeettomaksi ja häneltä viedään se työyhteisökin, alkaa varmasti myös se henkinen ja fyysinen rapistuminen. Yksi asia, mistä ei paljoa puhuta, on vanhusten tekemät itsemurhat, vaikka kuuleman mukaan niitäkin tapahtuu jonkin verran enkä ihmettele. Siitä päästäänkin tämän ympäristötaloudesta lähtöisen ajatuspolun synkimpään osuuteen.
Kuvitelmissani yksinäisenä vanhuksena voisin hyvin kuvitella ajattelevani, ettei elämä ole mielekästä yksin elettynä. Tottakai se alkaa ottaa mielenterveyden päälle, mikä herättää itsetuhoisia ajatuksia. Eikä niistäkään voi kertoa kenellekään, koska sitten leimataan ihan höperöksi ja suljetaan jonnekin laitokseen, jolloin ei ainakaan ole mitään toivoa päästä tuskistaan muutakuin hiljalleen näivettymällä. Ihankuin sillä, että henki pihisee, olisi joku itseisarvo, eikä sillä elämänlaadulla olisi mitään merkitystä.
Itsemurhaa hautovien vanhusten saattelemana pääsemme loppukaneettiin, joka on: voidaanko pliiiiis majoittaa yksinäiset vanhukset kodinomaisiin kommuuneihin, jotta heidän sosiaaliset tarpeensa saataisiin tyydytettyä ja heidän elämänlaatuaan parannettua. Uskon, että henkinen hyvinvointi lisäisi myös fyysistä hyvinvointia ja vanhukset säilyisivät toimeliaina pitempään. Laitoshoito olkoon viimeinen oljenkorsi.
Iloista päivänjatkoa! Nyt palautan itseni takaisin maan pinnalle tenttimateriaalin pariin.
lauantai 22. maaliskuuta 2014
Olen tyytyväinen tilanteeseen
Hoihoi, täällä minä taas kirjoittelen. Tentteihin pitäisi lukea, mutta tottakai käytän kaikki mahdollisuudet hyväksi, että ei tarvitsisi ihan koko aikaa olla naama kirjassa. Enkä tarkoita facebookia, vaikka sitähän se kokeisiin lukeminen usein on, naamakirjaan pakenemista. Siksipä tämä blogi tarjoaakin mukavan vaihtoehdon paolle tenttipaniikkihelvetistä. Lisäksi tähän aikaan lauantaiaamusta on muutenkin hyvä tehdä jotain äänetöntä, ettei kämppis häiriinny pahasti, meillä, kun on hieman erilaiset nämä vuorokausirytmit Antin kanssa.
Nyt on tosiaan meneillään viimeinen rutistus koulussa tämän lukuvuoden osalta, minkä jälkeen pääsen pois Turusta pitemmäksi aikaa. On sitä odotettukin, sillä on tämä kaksoiselämä aika rasittavaa välillä, kun ei ole asettunut kunnolla oikein minnekään ja tavaroita on ainakin kolmessa osoitteessa. Viime kesänä raahasin kuitenkin kaikki tavarat Turusta Tampereelle, koska luovuin asunnostani, mutta eihän sille kaikelle ollut kunnolla edes tilaa, joten olin kuin kassialma, jonka omaisuus on pienissä pusseissa vailla mitään järjestystä.
Mutta tänä kesänä on toisin! Olen onnistunut järjestämään asiani kesän osalta siten, että vältyn kaikelta siltä säätämiseltä ja murehtimiselta, mitä näihin olosuhteisiin tavallisesti liittyy.
Olen ensinnäkin onnistunut alivuokraamaan huoneeni Turussa kalustettuna koko kesäksi, mikä on aivan mahtava helpotus, koska nyt voin ottaa mukaani vain vaatteet sekä muut pientavarat ja jättää kaikki vaikeasti varastoitavat kalusteet jälkeeni.
Näillä näkymin olen onnistunut myös katkaisemaan napanuorani hautausmaahan ja saanut hankittua "ihan oikeita töitä" kesäksi, johon saan myös sisällytettyä työharjoittelun palkallisena.
Olen myös pyytänyt Tapiota järjestämään säilytystilaa huoneeseensa eli tekemään vaatekaapin, jotta minun ei tarvitse elellä kassialmana tänäkin kesänä.
Tässä tilanteessa ei kuulemma missään nimessä saa hehkuttaa, että hyvin menee, koska se on kuin kirous. Siksi on parempi todeta..
..olen tyytyväinen tilanteeseen.
Nyt on tosiaan meneillään viimeinen rutistus koulussa tämän lukuvuoden osalta, minkä jälkeen pääsen pois Turusta pitemmäksi aikaa. On sitä odotettukin, sillä on tämä kaksoiselämä aika rasittavaa välillä, kun ei ole asettunut kunnolla oikein minnekään ja tavaroita on ainakin kolmessa osoitteessa. Viime kesänä raahasin kuitenkin kaikki tavarat Turusta Tampereelle, koska luovuin asunnostani, mutta eihän sille kaikelle ollut kunnolla edes tilaa, joten olin kuin kassialma, jonka omaisuus on pienissä pusseissa vailla mitään järjestystä.
Mutta tänä kesänä on toisin! Olen onnistunut järjestämään asiani kesän osalta siten, että vältyn kaikelta siltä säätämiseltä ja murehtimiselta, mitä näihin olosuhteisiin tavallisesti liittyy.
Olen ensinnäkin onnistunut alivuokraamaan huoneeni Turussa kalustettuna koko kesäksi, mikä on aivan mahtava helpotus, koska nyt voin ottaa mukaani vain vaatteet sekä muut pientavarat ja jättää kaikki vaikeasti varastoitavat kalusteet jälkeeni.
Näillä näkymin olen onnistunut myös katkaisemaan napanuorani hautausmaahan ja saanut hankittua "ihan oikeita töitä" kesäksi, johon saan myös sisällytettyä työharjoittelun palkallisena.
Olen myös pyytänyt Tapiota järjestämään säilytystilaa huoneeseensa eli tekemään vaatekaapin, jotta minun ei tarvitse elellä kassialmana tänäkin kesänä.
Tässä tilanteessa ei kuulemma missään nimessä saa hehkuttaa, että hyvin menee, koska se on kuin kirous. Siksi on parempi todeta..
..olen tyytyväinen tilanteeseen.
tiistai 18. maaliskuuta 2014
Seksihommia
Eräs asia, jota moni varmasti pohtii, mutta vain harva rohkenee suoraan kysyä, on miten kimppa-asuminen ja seksi sopivat yhteen. Muistaakseni Pekalta joku joskus uskaltautui varovaisesti kysymään, että miten siellä talossa voi oikein harrastaa seksiä? Kysyjä varmaan viittasi siihen, että miten sitä voi harrastaa ilman, että kaikki siitä tietävät. Ja vastaus on, yllättävän hyvin:-D
Olen itsekin ihan yllättynyt tämän talon äänen eristävyydestä, koska esimerkiksi olohuoneen mölyt alakerrasta eivät juurikaan kantaudu ainakaan Tapion huoneeseen yläkertaan. Ehkäpä se etu tässä onkin se, että talo on sen verran iso, että voi myös vetäytyä sinne omaan rauhaan ja oikeasti saadakin olla rauhassa. Toista se on jossain kerrostaloasunnossa, jossa seinät ovat sitä luokkaa, ettei voi edes pieraista salaa saati sitten harrastaa yhdyntää.
Meillä asiaan suhtaudutaan muutenkin melko avoimesti ja on tästä porukalla taidettu joskus puhuakin, eikä ainakaan tuolloin kukaan ilmoittanut häiriintyneensä mistään tai edes kuulleensa mitään. Sitäpaitsi ei kai se ole mikään suuri salaisuus, että ihmiset harrastavat seksiä, joten tarviiko sitä nyt ihan hirveällä vaivalla peitellä ja salailla. Tietenkin on hyvä ottaa kanssaihmiset huomioon eli en ehkä suosittelisi intoutumaan harrastelemaan yhteisissä tiloissa, jos nyt ei erityisesti toivo tulevansa yllätetyksi itse teossa. Mutta, jos nyt välillä ilmaantuu ihmisten pariin tukka pörröllä ja posket punottaen, niin tuskin siitä on kenellekään suurta haittaa. Päinvastoin, sitten vaan porukalla vaihdetaan merkitseviä katseita virnistellen, heitellään kuvitteellisia yläfemmoja ja nyökytellään Pekka -tyyliin hyväksyvän kannustavasti, että nice.
Toisaalta, tämä kirjoitus on tehty parisuhteessa olevan näkökulmasta, joten tilanne voi olla ja luultavasti onkin aivan toinen, jos kyseessä on joku yhden illan juttu. Mahdollisesti kynnys tuoda yhden illan hoito kimppakämppään on sen verran suuri, että saattaa jäädä seksit harrastamatta. Tai ainakin yöllä huumassa tehty päätös voi aamulla tuntua maailman huonoimmalta, kun keittiössä odottaa utelias porukka aprikoimassa, kenenkäs kengät ja takki tuossa eteisessä mahtaa olla?
Olen itsekin ihan yllättynyt tämän talon äänen eristävyydestä, koska esimerkiksi olohuoneen mölyt alakerrasta eivät juurikaan kantaudu ainakaan Tapion huoneeseen yläkertaan. Ehkäpä se etu tässä onkin se, että talo on sen verran iso, että voi myös vetäytyä sinne omaan rauhaan ja oikeasti saadakin olla rauhassa. Toista se on jossain kerrostaloasunnossa, jossa seinät ovat sitä luokkaa, ettei voi edes pieraista salaa saati sitten harrastaa yhdyntää.
Meillä asiaan suhtaudutaan muutenkin melko avoimesti ja on tästä porukalla taidettu joskus puhuakin, eikä ainakaan tuolloin kukaan ilmoittanut häiriintyneensä mistään tai edes kuulleensa mitään. Sitäpaitsi ei kai se ole mikään suuri salaisuus, että ihmiset harrastavat seksiä, joten tarviiko sitä nyt ihan hirveällä vaivalla peitellä ja salailla. Tietenkin on hyvä ottaa kanssaihmiset huomioon eli en ehkä suosittelisi intoutumaan harrastelemaan yhteisissä tiloissa, jos nyt ei erityisesti toivo tulevansa yllätetyksi itse teossa. Mutta, jos nyt välillä ilmaantuu ihmisten pariin tukka pörröllä ja posket punottaen, niin tuskin siitä on kenellekään suurta haittaa. Päinvastoin, sitten vaan porukalla vaihdetaan merkitseviä katseita virnistellen, heitellään kuvitteellisia yläfemmoja ja nyökytellään Pekka -tyyliin hyväksyvän kannustavasti, että nice.
Toisaalta, tämä kirjoitus on tehty parisuhteessa olevan näkökulmasta, joten tilanne voi olla ja luultavasti onkin aivan toinen, jos kyseessä on joku yhden illan juttu. Mahdollisesti kynnys tuoda yhden illan hoito kimppakämppään on sen verran suuri, että saattaa jäädä seksit harrastamatta. Tai ainakin yöllä huumassa tehty päätös voi aamulla tuntua maailman huonoimmalta, kun keittiössä odottaa utelias porukka aprikoimassa, kenenkäs kengät ja takki tuossa eteisessä mahtaa olla?
maanantai 17. maaliskuuta 2014
Piina nimeltä Pelle
Pelle-kissamme on hyvin ailahtelevainen persoona, kuten sai taas viikonloppuna huomata. Toisinaan se osaa olla oikea mussukka. Silloin se tulee syliin kehräämään ja saattaa siihen ihan nukahtaa. Mutta välillä se on varsinainen v*ttupää, joka käytöksellään saa meidät melkein raivon partaalle.
Erityisen rasittavaksi se osaa heittäytyä halutessaan jotain. Hyvä esimerkki tästä ovat aamut. Pelle on tottunut siihen, että aamulla joku aina antaa noustessaan sille märkämuonaa. Valitettavasti ihmisten arki- ja viikonloppurytmit poikkeavat toisistaan, jolloin kun Pelle on arkena saanut ruokaa esim. seitsemältä, niin se olettaa saavansa sitä seitsemältä myös viikonloppuisin. Ja, jos ruokkijaa ei ala kuulua, se käy kyllä muistuttamassa, koska sen ruoan pitikään olla kupissa. Siksi ruokailutottumuksia on alettu viemään pois märkämuonasta pelkkiin raksuihin, joita onkin aina kupissa, jolloin loppuisi se aamukerjääminen ja ihmiset saisivat nukkua rauhassa. Kokeilu on sujunut ihan hyvin, mutta ei Pelle ihan vielä täysin sulata tätä uutta käytäntöä.
Pellellä on tietty tapa tulla härnäämään potentiaalisia ruokkijoita aamuisin. Olohuoneessa nukkuvat yövieraat ovat helppoja kohteita, koska he eivät pääse pakoon suljettujen ovien taakse. Tapahtumien kulku on yleensä seuraavanlainen.
Ensin Pelle hyppää sänkyyn ja tulee lähelle nukkujaa, usein tyynylle tai rinnan päälle makaamaan.
Jaahas, täällä nukutaan vielä. Mutta, ei kauaa. Asetun tähän tuijottamaan, josko siihen herkimmät heräisivät. Eipä herääkään vielä. Otetaan hurina käyttöön.
Härnääminen alkaa hienotunteisesti kovalla hurinalla. Kunnes kohde osoittaa heräämisen merkkejä, erehtyy, vaikka avaamaan silmät.
Ai sä oot hereillä. Ei kai vaan tää mun hurina herättänyt. No, mutta nyt kun heräsit tuu antaa ruokaa.
Nukkuja toivoo, ettei Pelle olisi huomannut heräämistä ja jatkaa nukkumista, mutta turha toivo. Pelle on nimittäin päässyt vasta alkuun.
Ei perhana, jatkaa vaan uniaan. Pakko ottaa kovat keinot käyttöön.
Pelle tökkii tassulla nukkuvaa naamaan.
Hei.. Hei.. Hei.. Tuu antaa ruokaa. Sä heräsit jo, mä näin.
Nyt alkaa nukkujan huumori olla koetuksella. "Hei! Nyt loppu!", sanoo nukkuja ja työntää kissaa kauemmas.
Oho, sepäs ärähti. Parempi varmaan vähän mielistellä, niin irtoo paremmin. Nuolen sitä, siitä se tykkää.
Pelle alkaa nuolla nukkujan naamaa, joka yrittää suojautua peitolla ja jatkaa nukkumistaan, mutta turhaan, koska sinnikäs Pelle on päättänyt saada ruokansa keinolla millä hyvänsä.
Ei se perhana aio nousta. Nyt ketuttaa. Järsin sitten tätä sun laturin johtoa, mitäs siihen sanot, nii. *Mums, mums*
"Pelle perkele!"
Erityisen rasittavaksi se osaa heittäytyä halutessaan jotain. Hyvä esimerkki tästä ovat aamut. Pelle on tottunut siihen, että aamulla joku aina antaa noustessaan sille märkämuonaa. Valitettavasti ihmisten arki- ja viikonloppurytmit poikkeavat toisistaan, jolloin kun Pelle on arkena saanut ruokaa esim. seitsemältä, niin se olettaa saavansa sitä seitsemältä myös viikonloppuisin. Ja, jos ruokkijaa ei ala kuulua, se käy kyllä muistuttamassa, koska sen ruoan pitikään olla kupissa. Siksi ruokailutottumuksia on alettu viemään pois märkämuonasta pelkkiin raksuihin, joita onkin aina kupissa, jolloin loppuisi se aamukerjääminen ja ihmiset saisivat nukkua rauhassa. Kokeilu on sujunut ihan hyvin, mutta ei Pelle ihan vielä täysin sulata tätä uutta käytäntöä.
Pellellä on tietty tapa tulla härnäämään potentiaalisia ruokkijoita aamuisin. Olohuoneessa nukkuvat yövieraat ovat helppoja kohteita, koska he eivät pääse pakoon suljettujen ovien taakse. Tapahtumien kulku on yleensä seuraavanlainen.
Ensin Pelle hyppää sänkyyn ja tulee lähelle nukkujaa, usein tyynylle tai rinnan päälle makaamaan.
Jaahas, täällä nukutaan vielä. Mutta, ei kauaa. Asetun tähän tuijottamaan, josko siihen herkimmät heräisivät. Eipä herääkään vielä. Otetaan hurina käyttöön.
Härnääminen alkaa hienotunteisesti kovalla hurinalla. Kunnes kohde osoittaa heräämisen merkkejä, erehtyy, vaikka avaamaan silmät.
Ai sä oot hereillä. Ei kai vaan tää mun hurina herättänyt. No, mutta nyt kun heräsit tuu antaa ruokaa.
Nukkuja toivoo, ettei Pelle olisi huomannut heräämistä ja jatkaa nukkumista, mutta turha toivo. Pelle on nimittäin päässyt vasta alkuun.
Ei perhana, jatkaa vaan uniaan. Pakko ottaa kovat keinot käyttöön.
Pelle tökkii tassulla nukkuvaa naamaan.
Hei.. Hei.. Hei.. Tuu antaa ruokaa. Sä heräsit jo, mä näin.
Nyt alkaa nukkujan huumori olla koetuksella. "Hei! Nyt loppu!", sanoo nukkuja ja työntää kissaa kauemmas.
Oho, sepäs ärähti. Parempi varmaan vähän mielistellä, niin irtoo paremmin. Nuolen sitä, siitä se tykkää.
Pelle alkaa nuolla nukkujan naamaa, joka yrittää suojautua peitolla ja jatkaa nukkumistaan, mutta turhaan, koska sinnikäs Pelle on päättänyt saada ruokansa keinolla millä hyvänsä.
Ei se perhana aio nousta. Nyt ketuttaa. Järsin sitten tätä sun laturin johtoa, mitäs siihen sanot, nii. *Mums, mums*
"Pelle perkele!"
perjantai 7. maaliskuuta 2014
Nostalgiaa
Tänään jostain syystä muistui mieleen se aika, kun pojat olivat muuttaneet taloon eli vuoden 2012 kevät. Pekka oli rapakon takana ja Laurakaan ei ollut vielä kissoineen muuttanut tämän katon alle. Tuolloin tuli itse satunnaisesti, lähinnä viikonloppuisin, vierailtua talolla. Oli kyllä aika eri meininki silloin nyt kun muistelen. Moni asia on muuttunut niistä ajoista, mm. sisustus hyvin radikaalisti. Keittiö oli tuolloin hyvin epäkäytännöllinen. Työtilaa tai tasoja ei ollut nimeksikään. Tapion baaripöytä tuoleineen oli keittiön keskellä eikä sen ääressä mahtunut kunnolla olemaan, koska se oli niin ahdas ja aina täynnä tavaraa.
Erityisen hyvin muistuvat mieleen sunnuntait, kun kevätaurinko paistoi aamulla olohuoneeseen. Makoilimme sohvalla, joka oli silloin muuten sininen, ja kuuntelimme basso radiosta sunnuntai siskot -ohjelmaa. Ennen sitä tai sen jälkeen tuli toinen radio-ohjelma, joka soitti sellaista leppoisaa sunnuntaimusiikkia. Siellä sitten loikoiltiin lahnoina. Silloin talossa vallitsi jotenkin hyvin erilainen henki. Se oli enemmänkin sellainen poikamiesboxityyppinen. Niistä ajoista on kyllä tultu aivan eri maailmaan, kun vertaa nykytilanteeseen, mutta oli niissä ajoissa myös oma fiiliksensä.
Erityisen hyvin muistuvat mieleen sunnuntait, kun kevätaurinko paistoi aamulla olohuoneeseen. Makoilimme sohvalla, joka oli silloin muuten sininen, ja kuuntelimme basso radiosta sunnuntai siskot -ohjelmaa. Ennen sitä tai sen jälkeen tuli toinen radio-ohjelma, joka soitti sellaista leppoisaa sunnuntaimusiikkia. Siellä sitten loikoiltiin lahnoina. Silloin talossa vallitsi jotenkin hyvin erilainen henki. Se oli enemmänkin sellainen poikamiesboxityyppinen. Niistä ajoista on kyllä tultu aivan eri maailmaan, kun vertaa nykytilanteeseen, mutta oli niissä ajoissa myös oma fiiliksensä.
tiistai 4. maaliskuuta 2014
Hyvässä hengessä
Kun useampi tyyppi asuu yksilönä saman katon alla, on tärkeää puhua asioista, jotta homma toimisi. Siksipä Tapio lähestyi meitä muita viestillään seuraavasti.
"Niin kuin kasvimaa, parisuhdekin vaatii aina keväisin hoitoa ja koulimista. Nyt on meidän talon yhteisasumista jatkunut jo kaksi vuotta, ja hyvä niin! Minun mielestä olisikin aika pitää pieni talo-palaveri. Ehkä kuun lopussa kun Pekka palaa takaisin riviin?. Jaetaan vähän niin risuja kuin ruusuja, henkilökohtaisia kehityspaikkoja. Itseäkin saa vähän kehua :). Kyseessä ei ole siis Tapio vs. maailma, vaan toivonkin, että asia otetaan ihan vakavasti. Täällä on ollut mahtava asua teidän kanssa, ja toivon sen jatkuvankin niin. Hoidetaan sitä suhdetta!"
Viime sunnuntaina pidettiin ensimmäistä kertaa asukkaiden kesken talokokous, jonka tarkoituksena oli istua alas porukalla ja keskustella talon asioista hyvässä hengessä. Tuolloin sai kukin ottaa esille itseä painavia asioita tai tehdä parannusehdotuksia talon toimintaan.
Seuraavaksi sunnuntain kokouksen asioita.
1. Marjojen poiminta:
Tasapuolisesti lisää aktiivisuutta ja innokkuutta marjojen poimintaan, jotta saadaan enemmän marjoja säilöön kaikkia varten.
2. Ruokapolitiikka:
Pääsääntöisesti kaikilla vastuu omista ruoistaan ja pidetään huolta, etteivät jää kaappiin pilaantumaan. Enemmän kommunikointia siitä, mitä muutkin saavat syödä, jotta ruokaa ei mene roskiin.
3. Pekka muistaa kuitata maksetut laskut allekirjoituksella.
4. Posti:
Postille jokin järkevä lajittelusysteemi, jotta tärkeät liput ja laput eivät katoa ja hautaudu jonnekin.
5. Pakasteille looginen järjestys: marjat, leivät, lihat jne.
6. Maalämpöpumpun vesisäiliön tyhjennyksestä muistutus.
7. Siivous:
Siivota voisi enemmän. Paitsi Laura voi pitää yllä nykyisen tason:-D Erityinen huomio keittiön järjestyksen ylläpitoon.
8. Kasvimaan multahankinnan kustannukset jakoon.
9. Nykyiset paistinpannut paskoja-> yhteishankintaan pari pannua.
Kokouksen alussa heitettiin ilmoille kysymys, halutaanko edelleen jatkaa tätä yhteiseloa. Vastaus oli yksimielisesti ja positiivisesti kyllä. Siispä kommuuni jatkaa edelleen yhteistä taivaltaan, hyvässä hengessä tietenkin.
"Niin kuin kasvimaa, parisuhdekin vaatii aina keväisin hoitoa ja koulimista. Nyt on meidän talon yhteisasumista jatkunut jo kaksi vuotta, ja hyvä niin! Minun mielestä olisikin aika pitää pieni talo-palaveri. Ehkä kuun lopussa kun Pekka palaa takaisin riviin?. Jaetaan vähän niin risuja kuin ruusuja, henkilökohtaisia kehityspaikkoja. Itseäkin saa vähän kehua :). Kyseessä ei ole siis Tapio vs. maailma, vaan toivonkin, että asia otetaan ihan vakavasti. Täällä on ollut mahtava asua teidän kanssa, ja toivon sen jatkuvankin niin. Hoidetaan sitä suhdetta!"
Viime sunnuntaina pidettiin ensimmäistä kertaa asukkaiden kesken talokokous, jonka tarkoituksena oli istua alas porukalla ja keskustella talon asioista hyvässä hengessä. Tuolloin sai kukin ottaa esille itseä painavia asioita tai tehdä parannusehdotuksia talon toimintaan.
Seuraavaksi sunnuntain kokouksen asioita.
1. Marjojen poiminta:
Tasapuolisesti lisää aktiivisuutta ja innokkuutta marjojen poimintaan, jotta saadaan enemmän marjoja säilöön kaikkia varten.
2. Ruokapolitiikka:
Pääsääntöisesti kaikilla vastuu omista ruoistaan ja pidetään huolta, etteivät jää kaappiin pilaantumaan. Enemmän kommunikointia siitä, mitä muutkin saavat syödä, jotta ruokaa ei mene roskiin.
3. Pekka muistaa kuitata maksetut laskut allekirjoituksella.
4. Posti:
Postille jokin järkevä lajittelusysteemi, jotta tärkeät liput ja laput eivät katoa ja hautaudu jonnekin.
5. Pakasteille looginen järjestys: marjat, leivät, lihat jne.
6. Maalämpöpumpun vesisäiliön tyhjennyksestä muistutus.
7. Siivous:
Siivota voisi enemmän. Paitsi Laura voi pitää yllä nykyisen tason:-D Erityinen huomio keittiön järjestyksen ylläpitoon.
8. Kasvimaan multahankinnan kustannukset jakoon.
9. Nykyiset paistinpannut paskoja-> yhteishankintaan pari pannua.
Kokouksen alussa heitettiin ilmoille kysymys, halutaanko edelleen jatkaa tätä yhteiseloa. Vastaus oli yksimielisesti ja positiivisesti kyllä. Siispä kommuuni jatkaa edelleen yhteistä taivaltaan, hyvässä hengessä tietenkin.
maanantai 3. maaliskuuta 2014
Pikkuhommailua
Blogi on viettänyt hiljaiseloa viime aikoina, mutta kuten moni muukin asia keväällä se alkaa taas aktivoitua ja ravistella talven pölyjä päältään.
Haravoinnin lisäksi tuli viikonloppuna hommailtua pihalla jos jonkinlaista. Pekka ja Tapio raivasivat pihan puustoa sen verran, että tuleva kasvihuone saa enemmän valoa. Kasvihuoneesta tulee varmasti oma kirjoituksensa, kun sen pystytyksen aika koittaa joskus keväämmällä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)