Sen pituinen se

Luulenpa ystävät, että tämä saattaa olla kommuuniblogin viimeinen päivitys, sillä Ruotulan kommuunia ei enää ole. Ja, vaikka on ihan mahtavaa muistella hyviä aikoja kommuunissa ja jakaa niitä, samalla tuntuu, että tekee mieli tuoda tämä blogi päätökseensä nyt, kun kommuunikin on siirtynyt ajasta iäisyyteen ja uudet tuulet puhaltavat. Voihan niitä aikoja muistella muutenkin ja ainahan ne muistot mukana kulkevat jokatapauksessa.

Tämä tuntuu ajankohtaiselta siksikin, että ihan hiljattain itsellä nousi hyvin voimakkaasti pintaan ihan tyhjästä tietty tunnetila, joka yhdistyi vahvasti meidän kommuuniin. Oli ihan pakko viestittää siitä Lauralle heti, kun sain itseni koottua, koska se muisto herkisti aikalailla ja tuntui tärkeältä jakaa. Se ei ollut mikään varsinainen muisto jostain tietystä tilanteesta tai tapahtumasta. Se oli enemmänkin muisto tunteesta, jota usein tunsin kommuunissa asuessa. Ja niin hölmöltä kuin se kuulostaakin niin joulu oli sana, joka nousi mieleen kuvastamaan sitä tunnetta. Sellainen täydellinen joulu. Ei mikään sellainen perhehelvettijoulu, missä kaikki on kireitä ja stressaantuneita. Vaan sellainen utopistisen täydellinen joulu, joka on täynnä rauhaa, turvan tunnetta ja hyvää oloa.

Ja tämä tunne yhdistyi vahvasti olohuoneeseen sekä keittiöön, missä vietettiin paljon aikaa yhdessä. Ja mielessäni näin meidän olohuoneen sellaisessa tunnelmallisessa lämpimässä valossa ja siellä oli tosi hyvä ja rauhallinen olla. Se tuntui lähestulkoon joltain ihmeelliseltä taikamaailmalta ja usein sanoinkin, että kommuunissa eli kuin omassa kuplassa irrallaan ulkomaailmasta. Tämä oli minun kokemukseni. Ja mietin vain kuinka kiitollinen olen siitä, että olen saanut tuntea ja kokea sellaista. Tuli myös ajatus, että haluan vielä pystyä luomaan itselleni sellaisen ympäristön ja elämän, jossa voin päästä kokemaan jotain yhtä syvää ja taianomaista kotoisuuden tunnetta.

Mutta kommuuni on historiaa ja aikansa kutakin, kuten sanotaan. Tänä keväänä viimeisetkin kommuunin asukkaat muuttivat pois, kun talon otti haltuunsa vuokraisännän poika. Oli ilmeisesti aikamoinen savotta käydä läpi kaikki se roina, mitä taloon oli kertynyt. Joskus mietinkin, että voi niitä, joille se homma lankeaa, koska on ymmärrettävää, että kun niin moni asuu samassa talossa, sinne väkisin jää jälkeen ja kertyy kaikenlaista. Ville, Pekka ja Elina muuttivat siis Kangasalle. Villen ja Pekan sidehän on ikuinen, Elina on vain kolmantena pyöränä :D

Tosiaan keväällä, kun muuttopuuhat olivat käynnissä, käytiin Lauran kanssa heittämässä viimeiset hyvästit kommuunille. Ville ja Elina olivat siellä hommailemassa. Vietiin mennessämme jäätelökakku, joka nautittiin parhaalla paikalla talon rappusilla ulkona auringon paistaessa. Oli aika jännä tunne, kun tiesi, että todennäköisesti vikaa kertaa siinä istuttiin niillä rappusilla. 

Oli ihan mukavaa kierrellä talossa ja pihassa vielä viimeisen kerran. Paljon tuli muistoja mieleen. Olihan se vähän haikeaa, mutta toisaalta omasta poismuutosta oli siinä vaiheessa kulunut jo yli 2,5 vuotta, minkä lisäksi kommuuni oli muuttunut aika paljon sinä aikana, mikä haihdutti osaltaan sitä taikaa, jota itse koin niinä parhaina vuosina siellä asuessa. Joten enimmäkseen oli vain ihan hyvä mieli siellä käydessä. Tuli myös kiinnitettyä huomiota tiettyihin yksityiskohtiin, kuten näihin yläkerran vessan hampaiden pesuohjeisiin, jotka ovat olleet osa taloa niin kauan kuin me siellä asuimme. Hauska huomata tuollaisia pieniä historian kerrostumia ja edellisten asukkaiden jättämiä jälkiä, joista tuli jollain tavalla osa meidänkin aikaamme siellä. Aika paljon tuli tuijotettua tuota kuvaa meinaan.

Se, mitä on myös arvostanut tuossa ympäristössä ja pihapiirissä, on ollut sen yksityisyys ja suojaisuus. Se on osaltaan luonut sitä vaikutelmaa omasta kuplasta ja maailmasta irrallaan kaikesta muusta. Olihan se pihapiiri aika rehevä, villiintynyt jopa, mutta oli siinä oma viehätyksensä. Kyllä sitä pihaa muokattiinkin ja kaikki käyttivät sitä omiin tarkoituksiinsa. Laurakin istutti sinne pajuja askartelujaan varten. Taisi käydä napsimassa ne matkaansa jäähyväisvisiitillä.

Tämä luku päättyy, mutta uusia alkaa ja elämä jatkuu. Ja suuri kiitos kaikille, jotka olivat mukana luomassa ja jakamassa sitä taianomaista elämänvaihetta. Se taika muodostui ehdottomasti ihmisten ja ympäristön yhteisvaikutuksena, mikä teki siitä jotain ainutlaatuista. Joten kiitollisena kaikista niistä kokemuksista ja muistoista, Olipa kerran kommuuni kiittää ja kuittaa.

Sen pituinen se.

Silloin oli silloin, nyt on nyt

Aina välillä havahtuu siihen, että elämä voi tosiaan muuttua ihan hetkessä ja koskaan ei voi olla varma, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Voi mennä kauankin niin, että elämä on hyvin tasaista eikä mitään sen suurempia mullistuksia tapahdu, kunnes sitten tapahtuukin paljon asioita lyhyessä ajassa. 

Noin neljä vuotta sitten kommuunissa pohdittiin tulevaisuutta ja sitä, missä kukin on viiden vuoden kuluttua. Muistan, kun istuttiin porukalla olohuoneessa ja sen, miten vaikeaa oli ajatella elämäänsä viiden vuoden päähän. Siinä ajassahan ehtii mahdollisesti tapahtua vaikka mitä! Ja onhan tässä kaikkien elämässä tapahtunutkin aika paljon.

Siihen aikaan itse 24-vuotiaana opiskelin Turussa ympäristösuunnittelijaksi ja opinnot olivat suunnilleen puolivälissä. Elämä oli aika huoletonta, kun opintoja oli vielä jäljellä eikä siinä vaiheessa ollut niin suurta painetta miettiä seuraavaa siirtoa elämälleen, vaikka ammatillinen tulevaisuus ympäistöalalla tuntuikin aika epävarmalta. Minulla on muistikuva, että tulevaisuuskeskusteluissamme saatoin jopa väläytellä jotain mahdollisuutta lapsen hankkimisesta Tapion kanssa viiden vuoden sisällä. Muistaakseni oli hieman vauvakuumetta ilmassa.. En pitänyt mahdottomana sitä, että eläisimme edelleen hippimäistä perhe-elämää kommuunissa. Jotenkin se ajatus jopa kiehtoi. 

Ei ole kulunut vielä viittä vuotta tuosta hetkestä, mutta suurella varmuudella voin sanoa, että lasta ei ole luvassa. Muutenkin elämä on kyllä jotain ihan muuta kuin olisin osannut edes kuvitella neljä vuotta sitten. Nyt 28-vuotiaana asun yksin kerrostalokaksiossa, tosin vain noin kilometrin päässä kommuunistamme. Olen valmistunut ympäristösuunnittelijaksi kohta kaksi vuotta sitten, mutta opiskelen tällä hetkellä tantraan sekä taolaiseen perinteeseen pohjautuvaa holistista seksuaaliterapiaa kansainvälisessä 160 naisen ryhmässä. Pienehkö alan vaihdos siis.

Mutta niin vain yksi asia johtaa toiseen ja pian sitä löytää itsensä aivan erilaisista tilanteista ja uusien asioiden sekä ihmisten parista. Nyt en edes halua ajatella tulevaisuutta sen enempää, vaan elän mieluummin hetkessä ja katson mihin se johtaa. Eräs henkilö joskus sanoi minulle "Heta, your future doesn't exist", kun panikoin tilannetta, joka piti kohdata ja onnistuin maalaamaan hirveitä kauhukuvia siitä, miten se menisi. Kuulemma myös menneet tapahtumat ja asiat muistamme joka kerta hieman eri tavalla. Lisäksi muistoja voi muokata toisenlaisiksi erilaisilla aivokikoilla, joten omaan muistiin ja sitä kautta menneisyyteenkään ei voi loppujen lopuksi paljoa luottaa tai sen varaan elämäänsä rakentaa. Siksi ainut merkitsevä hetki onkin nykyhetki. Ainut aika, johon voi vaikuttaa omilla valinnoillaan.

**********

Viimeksi, kun Laura kirjoitti blogissa näistä tulevaisuuspohdiskeluista oli Pekan syntymäpäivä. Tänään, kun kirjoitan aiheesta neljä vuotta myöhemmin, on sopivasti Lauran syntymäpäivä, joten... 

Onnea Laura, rakas ystävä ja entinen kämppis!

Ihanaa, että kommuuni toi meidät yhteen<3<3

Ruotulan kartano on luonut nahkansa

Ehkä terävimmät teistä lukijoista (jos tällä blogilla sellaisia on, tai on joskus ollut) ovat huomanneet, että blogissa on ollut melko hiljaista pitkän aikaa. Siihen on luvassa selitys NYT, koska eikö olekin vaan ihan älyttömän ärsyttävää, kun tarinat loppuvat kuin seinään ilman, että kirjoittaja tarjoaa minkäänlaista selkeää lopetusta. En voisi tehdä sellaista, vaikka tämän asian hoitamiseen onkin vierähtänyt tovi, jos toinenkin. Blogiin kirjoittaminen on ollut mielessä jo pitkän aikaa, mutta koen ajan olevan vihdoin kypsä.

Rakkaat kanssakulkijat, muutos on ainut varma asia elämässä ja se iski kyntensä myös kartanoidylliimme, joka ptkään sai elää omassa kuplassaan irrallaan muun maailman murheista. Tässä noin 1,5 vuoden aikana on tapahtunut monia muutoksia, mutta tämä muutosten vyöry lähti liikkeelle todennäköisesti siitä, kun Tapion ja minun tiet erkanivat. Ja tosiaan, looginen selitys yhtäkkiseen blogin hiljenemiseen on yksinkertaisesti se, että sen pääkirjoittaja (allekirjoittanut) muutti pois elokuussa 2015. Sen koommin ei ole kommuunin elämästä blogissa kuultu, ennenkuin taas nyt. Kommuuni jatkoi eloaan tämän musertavan iskun jälkeenkin, mutta ei koskaan ollut enää entisensä. Huomaatte varmaan, miten haluan korostaa omaa rooliani ja tärkeyttäni dramaattisilla sanavalinnoillani. Pidätän tottakai oikeuden siihen blogin pääkirjoittajan ominaisuudessa.

Tämän jälkeen on tapahtunut muitakin muutoksia kommuunin asukaskunnassa. Melko pian lähtöni jälkeen Pekan tyttöystävä Elina muutti taloon ylläpitämään sukupuolitasapainoa. Näin jatkui elämä noin vuoden ajan, kunnes Laura teki hyvin Lauramaisen nopean liikkeen ja päätti kaikkien järkytykseksi palata kotikonnuilleen Pieksämäjelle. Kuulemma väliaikaisesti vain. Marraskuussa 2016 vietettiin siis Lauran ja kissojen läksiäisiä. Lähes samoihin aikoihin myös Tapio ilmoitti muuttoaikeistaan ja toteuttikin ne omaan verkkaiseen tahtiinsa. Jäljelle jäivät siis Pekka, Elina, Ville sekä Heidi, joka elelee myös minulle opiskeluajoilta hyvin tuttua kaksoiselämää kahden kaupungin välillä. Kommuuni on muuntautunut siis pariskuntakommuuniksi! Koska Lauran lähtö jätti jälkeensä ammottavan kissa-aukon, myös Piitu ja Pelle on korvattu uusilla, kuulemma paremmilla kissoilla, nimiltään Pipsa ja Steffe. Tosin Steffe ei ole ollut ilmeisesti kovin suuressa suosiossa viime aikoina, koska se mouruaa öisin eikä kukaan enää jaksa sitä. 

Siinäpä lyhykäisyydessään ne muutokset, joita tänä aikana on tapahtunut kommuunin kokoonpanossa. Kävin eilen kävelyllä Ruotulassa moikkaamassa Villeä ja Heidiä, kun kerran asun melko lähellä ja muutenkin ajattelin, että olisi hauska käydä katsomassa kartanon nykymeininkiä. Onhan se muuttunut aika radikaalisti, mutta sellaista se on. Varmasti kaikkien meidän kartanolaisten elämät ovat muuttuneet aika radikaalisti.

Täytyy sanoa, että elämä kommuunissa oli erittäin ainutlaatuista aikaa, johon mahtuu paljon ihania muistoja. Olen iloinen, että siitä elämästä tuli tarinoitua täällä blogissa, vaikka samalla harmittaa, ettei sitä tullut tehtyä enempää, sillä niin monet hetket jäivät vielä dokumentoimatta. Aina aika ajoin sitä vaipuukin muistoihin ja hekumoi niiden nostattamassa nostalgiassa. Siksi mieleni tekee jatkaa tämän blogin parissa kommuunin kulta-aikoja muistelmoiden edes vielä muutaman postauksen muodossa. Mielestäni kommuunielämämme ansaitsee arvoisensa lopetuksen edes blogin puolella, vaikka elävässä elämässä kaikki ei ollutkaan aina niin ruusuista ja idyllistä. Eli jatkoa on vielä luvassa!

The Great Snail Hunt. Gotta catch 'em all!

Tämä kesä on tuleva olemaan hyötypuutarhamme kulta-aikaa. Tänä vuonna aiomme panostaa kasvien kasvattamiseen ihan täysillä. Ainoa asia, joka varjostaa suunnitelmiamme, ovat kotilot, nuo inhottavat ahmatit, jotka mussuttavat kasvimme limaisiin suihinsa. Siksipä päätimme Villen ilmoille heittämän idean pohjalta järjestää kotilokisan.

Kisan ideana on kerätä mahdollisimman paljon kotiloita. Alimittaa ei ole, vaan kaikenkokoiset niljakkeet lasketaan. Vaikka me täällä olemmekin hyvin eläinystävällistä porukkaa, kotiloiden on kuoltava, jotta kotipuutarhamme voi kukoistaa. Kisa-alueena toimii pihamme, tai Pekan mukaan kissojen reviiri, joten muiden pihoilta on turha lähteä kotiloita hakemaan suuremman saaliin toivossa. Kisa jatkuu, kunnes kaikki kotilot on kerätty, tai vähintäänkin kesän loppuun saakka. Kirjaa kerätyistä kotiloista pidetään tulostaulukkoon tehdyn tukkimiehenkirjanpidon avulla. Kisan voittaja eli eniten kotiloita kerännyt saa kunniadiplomin saavutusten seinälle sekä jonkin palkinnon muilta kanssakilpailijoilta.

Julistamme suuren kotilokisan nyt alkaneeksi! Jaaha, Ville menikin jo kotilojahtiin.


Muutosilmoitus:

1. Emme aiokaan kirjata kerättyjen kotiloiden määriä tukkimiehenkirjanpidolla syystä, että noin 300 kotiloa kerätty puolessa tunnissa kolmeen pekkaan, joista jokaisen merkkaamisessa tulostaulukkoon viivalla menisi ikä ja terveys.

Raporttia Turuuust

Raportoin täältä uudesta tukikohdastani Turussa. 

Ensimmäinen viikko uudessa ympäristössä on ollut vähintäänkin erilainen kuin se mihin olen tottunut. Ihan hauskaa asua taas pitkästä aikaa keskustassa, vaikka myöhäisillan kotimatkoilla vastaan talsiikin aina silloin tällöin hieman vähemmän charmanttia porukkaa, mikä saa meikätytön hieman varuilleen. Olen myös päässyt jo keskusta-asumisesta seuraavien houkutusten pariin, nimittäin ulkona syömisen ja shoppailun muodossa. Tämä on kaltaiselleni "kestävän kehityksen ilosanoman tuojalle" karvas muistutus  siitä, kuinka keskusta-asuminen lisää kulutusta. Ostin sentään käytettyä, minkä ansiosta saan ehkä syntini edes osittain anteeksi.

Ja sitten vähän itse asunnosta. Asuntohan on varsin upea ja yksityiskäyttööni on uskottu tornihuone, jossa niin ikään linnanneitona elelen. Kaikessa viihtyisyydessään ja privaattiudessaan huoneessa on yksi miinus. Vesikiertoisista pattereista kuuluu nimittäin iloinen liplatus ja lorina, mikä saa virtsarakkoni käymään ylikierroksilla. Onneksi ongelmaan on olemassa ratkaisu, joka on ilmaustoimenpide. Päätinkin ensitöikseni hoitaa asian kuntoon, koska korvatulppien jatkuva käyttö ihan hereilläkin ollessa tuntui vähän tympeältä. Soitin minulle annettuun huoltomiehen numeroon, joka osoittautuikin vääräksi. Etsin rappukäytävästä numeron, joka osoittautui sekin vääräksi. Kolmas kerta toden sanoi ja viimeinen yritys tuotti tulosta. Seuraavana aamuna huoltomies tuli ilmaamaan patterit ja jo sai lopun huoneen sademetsäinen äänimaailma ja virtsarakkoni piina. Sain nukkua yöni rauhassa. Vai sainko sittenkään.

Yöllä ei sentään veden solina häirinnyt, mutta totuttelua oli superpehmeässä sängyssä. Itse kun olen tottunut valitsemaan sänkyni (kuten eräät muutkin jutut) "mitä kovempi, sen parempi" -periaatteella, voin tuskin käsittää miten joku pystyy nukkumaan pumpulissa ja vaahtokarkeissa. No myönnettäköön, että ihan hyvin tuli nukuttua, yllättävää kyllä, mutta oli kyllä aika eksoottista.

Puhelun oikeaan numeroon soittamisen lisäksi eräs toinenkin arkinen tapahtuma osoittautui uskomattoman vaikeaksi. Luonnehtisin tapahtumaa kiinnostavaksi suihkukokemukseksi. En nimittäin osannut käyttää suihkua! Onkohan nyt niin, että vieraassa ympäristössä vähän jännittää, minkä takia oikein vetää puoleensa kaikkia tällaisia noloja juttuja, että olo olisi vielä vähän tukalampi. En tiedä, mutta siltä vaikuttaa. Oli miten oli, en vain saanut sitä vettä tulemaan sieltä suihkupäästä, vaan jouduin pesemään hiukseni ja itseni siellä lattian rajassa. En vain yksinkertaisesti tajunnut sen suihkun toimintaperiaatetta, vaikka en kyllä käsitä, miten en muka osannut käyttää sitä, koska ei kai suihkuissa nyt niiiiin paljoa eroja voi olla. Mutta ilmeisesti voi ja aivokapasiteettini ei mitä ilmeisimmin riittänyt selvittämään tätä ongelmaa ja mielestäni kokeilin kaikkea mahdollista. Asunnossa ei edes ollut ketään muita tuolloin, että olisin voinut kysyä apua, vaikka en olisi varmaan edes kehdannut sitä tehdä ja paljastaa tyhmyyttäni, vaan mieluummin kykin nöyryytettynä yksittäisen vesivanan alla ja "suihkuttelin".

Että tällaista tänne! Kyllä pistää ikävöimään meidän Tampereen kimppakämppää ihan toden teolla.

Mutta loppuun vielä hauska kuva postikortista, joka minua on naurattanut aika paljon täällä ollessani. Kortin lähettäjä kertoo kotikaupungissaan järjestettävästä hipanderifestivaalista nimeltä Voices of Sacred Earth. Kuulemma jonkun tapaamansa naisen sanojen mukaan "ihmisten tulisi olla epäitsekkäämpiä aivan kuin luonto ja eläimet". Kortin lähettäjä päätti tehdä omat tulkintansa asiasta tähän festareilta saamaansa uusi-seelantilaisen luonnonsuojelujärjestön korttiin.

Epäitsekäs metsäkanalintu

Uusi asukas... It's me!

Taas päättyy yksi vaihe, nimittäin elämä turkulaisena. Maaliskuun alusta asti asun virallisesti taas Tampereella tamperelaisena. Tosin pidän vielä reilun kuukauden ajan oven raollaan Turkuun. Olen hommannut itselleni huoneen yhdestä kimppakämpästä, jotta oppariasioiden hoitaminen olisi mutkattomampaa. Tuleepahan koettua vielä yhdenlainen kimppa-asumisen muoto ja siitä varmaankin raportoin lähitulevaisuudessa. Mutta ensin tavaroiden roudaus Tampereelle ja se tapahtuu huomenna. Minusta tulee nyt sitten kommuunin vakituinen asukki. 

Pellen surkea kohtalo

Tällä viikolla Turkuun kantautui karmaisevia uutisia Pelle-kissan dramaattisista hetkistä. Hän oli nähkääs ilmeisesti joutunut taas kasvotusten ilkeän naapurin kissan Iso-Iiron kanssa, vaikka ilveshän se oikeasti on ainakin kokonsa perusteella, tai ainakin ilveksen ja kissan risteytys. Ja se hirvitys on ihan totisesti olemassa, vaikka ei kukaan sitä uskokaan, kun en ole saanut kuvamateriaalia todisteeksi.

Pellessä oli jo aiemmin havaittu pientä alakuloa ja aristusta hännässä, mutta emme osanneet arvatakaan, miten kurja oli hänen tilansa. Häntä oli turvonnut ja yhtenä iltana se osoittautuikin mätäpaiseeksi, joka poksahti. Tai Lauran sanoin "paukahti", mikä kyllä sai aikaan minussa aivan erilaisen mielikuvan kuin mitä tilanne oikeasti antoi ymmärtää:D Verta valui ja kurjaa oli, mikä sai Pellen hakemaan lohtua ja turvaa kaikista, jopa Tapiosta.

Seuraavana päivänä pääsi Pelle eläinlääkäriin. Oli kuulemma ihana henkilökunta tuossa Pirkkalassa sijaitsevassa paikassa. Siellä hoisivat Pellen kuntoon. Oli ikävännäköinen puremahaava hännässä, joka oli sitten päässyt tulehtumaan. Pelle sai kunnon lääkkeet kipujensa lievitykseksi ja kaiken lisäksi nöyryyttävän mutta välttämättömän kaulurin päähänsä. Nyt on ulkoilukielto parin viikon ajaksi, mikä varmasti Pelleä kismittää.

Muistutus pojille eteisen ovessa.

Kuten kuvasta näkyy, on haava aika nastynnäköinen. Onneksi kaljuksi ajeltu hännäntyvi on samaa sarjaa Pellen posliinisen intiimialueen kanssa. Sekin voi kuulemma johtua virtsakivistä, että kissa nuolee alavatsaansa niin kovin, että karvat lähtee. Sekin selvinnee tarkemmin labratuloksista myöhemmin. 

Mutta ajatella, että paikassa, jota lintukodoksi luulimme, tapahtuu tällaista. Kauan meni ennenkuin ulkoilun vaarat ilmenivät näin konkreettisella tavalla. Toivottavasti jatkossa Pelle saa ulkoilla ilman suurempia haavereita ja uhkaavia tilanteita, samoin Piitu.

Loppuun vielä kuva Pellestä kaulurissaan. Kiitokset Lauralle kuvamateriaalista ja tilannepäivityksistä, jotka pitivät minut tilanteen tasalla Turussa ollessanikin.