Toiset lähtee Lappiin ja toiset Pieksuun, toisilla lämpee sauna kartanon!
Liekkö olisi tällä ajankohdalla vaikutuksensa, mutta paljon on tullut pohdiskeltua elämän prioriteetteja. Ollaan myös Hetan kanssa vietetty lähiaikoina monia avartavia hetkiä olohuoneessa elämästä ja tulevaisuudesta höpötellen.
"Mitä mä haluaisin tehdä työkseni? Miten ollaan päädyttykin tähän tilanteeseen nyt elämässämme? Pitääkö käydä tosi pohjalla, jotta hoksaa sen, mikä on tärkeintä? Miten voisin olla neutraali ja hyväksyvä tilanteessa, jossa muiden ihmisten erilaiset arvot ja elämänasenne ärsyttää? Kuinka olla stressaamatta turhista? Miten ihmeessä Ville ja Pekka osaa soittaa niin hyvin noita soittimia!?"
Jep.
Elämä tässä talossa on antanut todella paljon uutta näkökulmaa asioihin. Ei ole kovin harvinaista tuntea olevansa jollain tavalla riittämätön; kumpa olisin toimeliaampi, sosiaalisempi, kauniimpi, viisaampi, mielenkiintoisempi, erityisen lahjakas jossain tai olispa mulla sileä iho, kiinteä kroppa, ihania ja persoonallisia vaatteita ja kaikkee muuta, mikä tekis musta todella erityisen, sellaisen WAU!-persoonallisen tyypin, erottuisin massasta!
Kaikesta päässäni mylvivästä mongerruksesta koituu vain mielipahaa. Vaikkei koko aikaa yllämainittuja pohtisikaan, ne väijyy taka-alalla. Kun kohtaat uusia ihmisiä, näet heissä kaikkea mahdollista, mitä haluaisit itse olla, kaikkea mitä sulta puuttuu. Sitten yksin yksiössä mutustat suklaata ja märiset kurjaa kohtaloasi olla niin sitä, tätä ja tota.
Sitten jotain alkoi tapahtua. Havahtumiseni sai rysäyksellä alkunsa maaliskuussa 2011 , kun isäni kuoli ja elämässä oikeasti merkitsevät asiat nousivat pintaan eri tavalla, kuin koskaan ennen. Halu viettää aikaa rakkaittensa kanssa, maallisen omaisuuden haalimisen turhuus, ajatukset todellisesta onnesta ja omasta suhtautumisestaan siihen, miten elämäänsä todella haluaisi elää ja miten haluaa kohdata ja kokea ihmiset elämässään. Sit punnitsin nykyistä tilannetta ja halusin muutoksia ja päätin hakea kouluun. Halusin muuttaa Turkuun, ihan vain siksi, etten ole Etelä-Suomessa asunut ja Turku niin kovin nätti kaupunki. Tuli syksyn haku ja kävin Turun amkissa pääsykokeissa, olin varma että musta tulee sairaanhoitaja. Joo, haluan olla ihmisten parissa ja tämä koulutus antaisi huippuhyvän pohjan vaikka mihin. Jee!
Marraskuu 2011. Tulokset kouluihin ja häh - Tampereelle riitti pisteet, koulu oli listassa kolmantena, enkä ollut yhtään ajatellut koko kaupunkia todellisena vaihtoehtona. No, ei siinä, muutetaan Tampereelle. Onhan mulla Nokialla sisko perheineen ja tiedän pari tyyppiä, keitä siellä asuu - ja koulusta aina saa kavereita. Sit on vuosi 2012. Käyn puoli vuotta koulua ja totean, ettei hoitoala sittenkään ole se, mitä haluaisin. Mielenkiintoista ja arvostettavaa, muttei mua varten. Yksiökin alkaa tuntua yksinäiseltä ja eräissä juhlissa Villelle selittäessäni toiveistani muuttaa kimppakämppään tulee ilmi, että talossa voisi olla yksi asuttava pikkuhuone, pitäskö mun muuttaa siihen? Muutin parin kuukauden päästä.
Oikeastaan kaikki, mitä suunnittelin, meni juuri toisin. Voisi sanoa, että epäonnistuin: en päässyt haluamaani kouluun ja kaupunkiin, eikä ala jota kovasti omakseni luulin, ollutkaan sitä mitä halusin. Suunnitelmieni todellinen "päin honkia" -meneminen johti minut elämään, jossa tunnen itseni onnellisemmaksi, kuin koskaan aiemmin. Kaikki minkä kuuluu tapahtua, tapahtuu!
Joskus tuntuu, ettei mikään suju toivotusti. Suunnitelmat kariutuu, ihmisiä poistuu elämästä, pyörä pöllitään ja nilkka murtuu. Kuitenkin kaikella on tarkoituksensa, kun vain haluaa katsoa tilannetta pahoittuneen mielen lävitse. Saan jakaa arkeni hyvien tyyppien kanssa, eikä elämäni hyvät hetket riipu siitä onko mulla viimeisen päälle tyylikkäät vaateet, erityislahjakkuutta tai supertimmi vatsa, ei tollaset asiat kiinnosta niitä, keitä rakastan. Voin mieluummin keskittää energiani juuri siihen hetkeen, kun juodaan teetä tai soitellaan yhdessä, olemaan läsnä.
Edellisviikolla ensimmäistä kertaa mua ei haitannut se, että tukka oli miten sattuu. Se ei haitannut, koska olin niin täynnä onnea ja iloa. Kuulostaa todella turhamaisen hölmöltä näin kirjoitettuna, mutta on minulle todella suuri edistysaskel. Miksi ihmeessä sitä on ollut niin keskittynyt miettimään vain sitä, kuinka voisi olla parempi kuin mitä jo on, ettei nää ympärillään olevaa kauneutta? Kuka sen muka määrittää, mitä pitäisi olla? Ei kellään ole sellaista valtaa. Kaikki me ollaan sisimmässämme samanlaisia: sama alku - sama loppu. Paljon tärkeämpää olisi jokaisen pohtia sitä, kuinka kohtelee kanssaeläjiään. Voitko nähdä erimielisyyksien ja erilaisten elämäntapojen ylitse? Voitko luopua oikeassa olemisen tarpeesta ja myöntää olevasi väärässä? Onko toisten lahjakkuus sinulta pois? Onko tarpeen toivoa toisten epäonnistumista, sillä silloinhan itse olisit onnistunut ja saisit arvostusta?
Rauhaisaa joulunaikaa ihmiset <3
-Laura
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti