Sivut

tiistai 15. huhtikuuta 2014

Parisuhteessa kommuunin kanssa

Oletko kyllästynyt parisuhteeseesi? Kaipaatko piristystä kulahtaneeseen ihmissuhteeseesi? 

Muuttakaa kommuuniin!

Edellisellä en viittaa välttämättä juuri minuun ja Tapioon, mutta tarkoitukseni tässä kirjoituksessa on arvioida kommuunielämän vaikutuksia parisuhteeseen pariskunnan näkökulmasta.

Kun asuu pariskuntana kommuunissa, on se aika erilaista kuin asuisi vain kaksin. En ole kyllä koskaan oikein asunut asunut kenenkään kanssa kaksin, joten joudun perustamaan väitteeni ihan puhtaaseen olettamukseen. Jokatapauksessa, kommuuniasumisessa on tässäkin asiassa hyvät ja vähemmän hyvät puolensa.

Ehkä suurimmat "ongelmat" koituvat siitä, että joutuu olemaan hieman suunnitelmallisempi tekemisissään. Tämä näkyy erityisesti riitatilanteissa, joita väkisinkin tulee eteen parisuhteessa ja missä tahansa ihmissuhteessa. Ei välttämättä ole toivottavaa, että parisuhteen ongelmia ratkotaan ja likapyykkiä pestään altistaen myös kaikki muut kanssa-asujat sille, koska heidänkin tilaansa täytyy kunnioittaa. Esim. riiteleminen/riidan haastaminen (joka usein voi olla hyvinkin epäkypsää toimintaa) on hyvä jättää johonkin muuhun ajankohtaan kuin yhteiseen aamiaishetkeen talon asukkaiden kesken. Tämä parhaassa tapauksessa kasvattaa jopa itsehillintää, kun ei anna itsensä ärsyyntyä ihan pienistä asioista vaan ne pystyy jättämään ihan omaan arvoonsa.

Huomionarvoista on kuitenkin se, että vaarana on ongelmien ja riitojen jääminen ratkomatta ja sopimatta, jos sitä ei hoideta silloin, kun se on ajankohtaista. Tällöin ärsytykset voivat kasaantua ja patoutua mieleen, mikä jatkossa tuottaa vain lisää ongelmia. Joissain tilanteissa on siis parempi vetäytyä kumppanin kanssa syrjään heti riitatilanteen syttyessä, jotta se saadaan purettua mahdollisimman pian eikä sitä tarvitse jäädä märehtimään koko päiväksi. Joissain tapauksissa on toisaalta parempi antaa pölyn laskeutua ennenkuin alkaa tilannetta selvittämään, koska tiettävästi emme ole ehkä kaikista rakentavimmillamme riitaissa mielentilassa. Silloin on vain hyvä, kun voi hakeutua muuhun seuraan ja suunnata huomionsa jonnekin muualle hetkeksi.

Yleensäkin muut ihmiset toimivat aika hyvänä puskurina mahdollisten kriisihetkien syntymisessä. Aina ei itse jaksa olla kiinnostunut toisen jutuista ja reagoida toisen vitseihin, jolloin on ihanaa, että on olemassa muita, joista joku yleensä aina jaksaa. Voit vähän niinkuin sysätä osan siitä tyttö- tai poikaystävän roolista jollekin muulle hetkeksi. Tapio saa vitsailla Villen ja Pekan kanssa, kun minua ei voisi vähempää kiinnostaa, ja minä taas saan Laurasta ymmärtävän kuuntelijan, kun Tapion keskittymiskyky ei riitä itsetutkiskeluni kiemuroihin. Se vie myös paineita suhteelta siinä mielessä, että toisen viihdyttäminen ei ole kokonaan omalla vastuulla eivätkä vaatimukset toista kohtaan kasva kohtuuttomiksi.

Yhteisöasuminen voi jopa lähentää kahta ihmistä. En haluaisi muodostaa mitään vastakkainasettelua tai me ja muut-asetelmia, mutta totta se on, että pariskuntana sitä käy helpommin yhtenä rintamana kohti asioita. On tavallaan velvollisuuskin tukea toista, vaikka onkin myös oikeus omaan mielipiteeseen. Kuitenkin se ajatus, että tässä ollaan ikäänkuin tiimi, luo yhteishenkeä ja vahvistaa keskinäistä sidettä.

Mitä tulee intiimeihin asioihin, niitä käsiteltiinkin jo kirjoituksessa Seksihommia.

Tällaisessa asumistilanteessa ei voi kuitenkaan liikaa korostaa kommunikaation, puhumisen ja keskustelemisen tärkeyttä. Mutta, jos kaikki menee kuitenkin päin persettä, ainakin saman katon alla on mahdollisia parisuhdeterapeutteja pehmittämässä tilannetta, joille voi puhua ja avautua.

tiistai 8. huhtikuuta 2014

Metsä

Tänään oli aika kakka päivä. Tunsin itseni kaikin puolin luuseriksi. Olisi pitänyt käyttää vapaapäivä hyödyksi ja tehdä koulutehtäviä, tenttiinkin sain luettua ainoastaan yhden vaivaisen kappaleen enkä tehnyt mitään muutakaan yleishyödyllistä. Koko päivä meni oikeastaan katsellessa Yle Areenaa ja piehtaroidessa omassa huonossa olossa. Voin kertoa, ettei siitä ainakaan olo parantunut.

Kellon lähestyessä neljää aloin tuntea piston sydämessäni siitä, etten ole edes salille saanut itseäni kammettua pitkiin aikoihin. Voi mikä saamaton paska olenkaan, ajattelin. Sekin suhteellisen lupaavasti alkanut harrastus on alkanut hiipua kuin saunanpesä. Ei löytynyt motia oikein mihinkään, mutta ajattelin, että pakko se on poistua edes kerran päivässä tästä itsesäälin ja -inhon asuttamasta huoneesta, ei tämä tästä pahemmaksi voi enää mennä. Pakotin itseni siis edes lenkille.

Otin tavoitteeksi kiertää hautausmaan ja lähdin verkkaisesti matkaan ilman sen suurempaa itseni ruoskimista. Hölkkäsin ja kävelin siihen tahtiin kuin hyvältä tuntui. Pian jo huomasin ulkoilman piristävän vaikutuksen. Katselin luonnon merkkejä keväästä ja omat angstit alkoivat jäädä jo taka-alalle. Matkan puolivälissä tulin kohtaan, jossa reittini vieressä kohosi jyrkähkö metsäinen kukkula. Hetken mielijohteesta loikkasin pois asfalttipolultani ja lähdin kipuamaan kohti kukkulan korkeuksia, siellä epätasainen maasto toisi hyvää vaihtelua ja haastetta juoksutreeniin. Mitä syvemmälle ja korkeammalle kuljin, sitä vähemmän mietin tehokasta treeniä tai omaa saamattomuuttani ja laiskuuttani. Jonkinlainen lempeys itseäni kohtaan valtasi minut ja juoksuni muuttui tutkiskelevaksi käyskentelyksi. Tajusin miten hieno ja lämmin ilma olikaan ja asetuin kalliolle istumaan ja katselemaan alas hautausmaalle korkeuksista. Tuntui todella hyvältä vain istua siinä yksin.

Jatkoin matkaa, kun aurinko meni hetkeksi pilven taakse. Nyt loikin pitkin jyrkkiä rinteen reunamia kuin joku vuohi tai parkour-harrastelija iloisena hyvästä olosta ja tästä hetkellisestä sisäisestä rauhasta, johon luonto minut lempeästi saattoi. Loppumatka menikin kevein mielin ja askelin.

Jotenkin tämä teki minuun suuren vaikutuksen. Usein kuulee puhuttavan, että luonnolla ja metsällä on parantava vaikutus. Näyttäisi siltä, että oma kokemuksenikin puhuu sen väitteen puolesta. Tulin miettineeksi myös taloamme Tampereella ja sen sijaintia metsäisen luonnon ympäröimänä. Ehkä sen kodikkuus osittain johtuukin sitä ympäröivästä metsästä. Ei tarvitse mennä kuin ulos kuuntelemaan luonnon ääniä, jolloin mieli saa levätä ja rauhoittua. Selvästi siis ympäristöllä on merkittävä osuus ihmisten henkisen hyvinvoinnin kannalta eli eiköhän mennä kaikki metsään!

keskiviikko 2. huhtikuuta 2014

Tähänkö on nyt tultu

Kun ihmiset ovat asuneet yhdessä tarpeeksi kauan, aletaan olla jo aika vapautuneita monien asioiden suhteen ja tietty häveliäisyys unohtuu. Jossain vaiheessa huomaat piereskeleväsi muiden seurassa ilman, että se on jotenkin kauhean noloa. Sitä vain on niin henkisesti rentoutunut, ettei tule edes ajatelleeksi asiaa, mikä välillä saattaa ihan yllättää. Siitä se avoimuus lähtee. Seuraavaksi ei enää viitsitä lukita vessan ovea eikä enää sanota, että menen vessaan vaan mennään ihan avoimesti paskalle. Vessareissun jälkeen saatetaan vielä kommentoida tuotoksen koostumusta.

Näköala paikka

Tapio ei kylläkään ole missään vaiheessa tainnut ymmärtää mitä varten vessassa ylipäätään on lukko tai hän ei vain tiedosta sen olemassaoloa. Tapiolle tämä avoimuus ei nimittäin ole mikään uusi juttu ja varmaan aika moni vieraskin on joutunut Tapion terrorisoivan vessakäyttäytymisen uhriksi. Laurallakin on ollut varmaan totuttelua, koska yläkerran vessasta on suora näkymä hänen huoneeseensa. Varmaan ihan mukava tapa aloittaa päivä, kun nousee sängystä ja Tapio huikkaa hyvät huomenet pöntöltä.

Yläkerrassa on muutenkin meillä neljällä aika erikoinen meininki. Varsinkin hampaiden harjauksen yhteydessä on usein aika huvittavia tilanteita. Yhtenäkin iltana Tapio istui pöntöllä housut nilkoissa pesten samalla hampaitaan ovi sepposen selällään, tietenkin, ja minä harjasin hampaita käytävässä. Laura nousi ylös portaita ja minua alkoi jo valmiiksi hymyilyttää se näky, jonka hän ihan pian kohtaisi. Laura siinä sitten naureskellen kommentoikin, että jaahas... Sitten Ville ilmestyi paikalle hampaiden pesuhommiin. Yläkerran vessa on vielä niin pieni, että pöntöllä istuja vie kaiken tilan ja, jos pitää sylkäistä lavuaariin, vessaan tulee jo todella ahdasta. Naureskeltiin, että pian varmaan Tapio saa sieltä pöntöltä käsin jakaa kaikkien harjat tahnoineen. Siinä sitten harjailtiin hampaita ringissä muina miehinä, vaikka tottakai nämä tilanteet aina naurattavat.

Siitä seuraavana aamuna sama meno jatkui, tosin siihen ei enää liittynyt hampaiden harjaus. Tällä kertaa Tapio istui pöntöllä aivan ilkosillaan, kun Laura tuli yläkertaan. Laura tottakai repesi nauramaan. Tapio totesi, että tästä on näköjään tullut ihan tapa. Kaiken lisäksi Tapio vielä alkaa jutustelemaan ja kyselemään Lauralta jotain ihan arkipäiväistä ja Laura yrittää jotenkin koota itsensä ja ajatuksensa vastatakseen. Samaan aikaan makasin itse sängyssä kuuntelemassa tapahtumien kulkua hihitellen hysteerisesti.

tiistai 1. huhtikuuta 2014

Mitä kissa ajattelee?

Välillä tulee havahduttua siihen, miten kommunikoi eläinten kanssa. Yleinen trendihän on yleensä se, että puhe muuttuu lässyttäväksi ja korkeaksi eli puhut kuin joku vähä-älyinen. Ihan mielenkiintoista olisi tietää, miten esimerkiksi meidän kissat sen kaiken kokevat ja siksi pohdimmekin Lauran kanssa eri tilanteita siltä kantilta kuin itse olisimme Pellen tai Piitun asemassa.


1. Olet päiväunilla ja joku tulee hipelöimään sinua kesken kaiken. Todella vittumaista.

2. Aina, kun sinut huomataan, joku huutaa nimeäsi ja kiinnittää kaiken huomionsa sinuun. Laurrra! Lauraaaa! Tuu tänneeee! Aika painostavaa hei.

3. Hetkenä minä hyvänsä joku voi kaapata sinut syliinsä. Tämä nyt on sentään joskus ihan mukavaa.

4. Kun menet keittiöön ja olet aikeissa syödä, joku kommentoi: Taasko sä syöt!? Justhan sä sait ruokaa. Ei Heta koko ajan voi vaan syödä. 

5. Joku kommentoi ulkonäköäsi: Onko sulla vähä löysää mahassa, heh heh. Vähän oot kyllä pullukka. Eikä sekään vielä riitä vaan samalla mahaasi vielä löllötellään.

6. Olet juuri peseytynyt ja joku tulee lähmimään sinua likaisilla näpeillään. 

7. Olet juuri sukinut kampauksesi ojennukseen ja joku tulee pörröttämällä sotkemaan sen. Kiitti vaan, nyt joudun aloittamaan kaiken alusta.

8. Joku nauraa tuherosi/tai sen puutteen kustannuksella. Tämä on jo melko musertavaa.

9. Aina, kun sanot jotain, se toistetaan. Tosi lapsellista.


Kyllä, kissat vihaavat meitä. Niin vihaisin minäkin.