Metsä

Tänään oli aika kakka päivä. Tunsin itseni kaikin puolin luuseriksi. Olisi pitänyt käyttää vapaapäivä hyödyksi ja tehdä koulutehtäviä, tenttiinkin sain luettua ainoastaan yhden vaivaisen kappaleen enkä tehnyt mitään muutakaan yleishyödyllistä. Koko päivä meni oikeastaan katsellessa Yle Areenaa ja piehtaroidessa omassa huonossa olossa. Voin kertoa, ettei siitä ainakaan olo parantunut.

Kellon lähestyessä neljää aloin tuntea piston sydämessäni siitä, etten ole edes salille saanut itseäni kammettua pitkiin aikoihin. Voi mikä saamaton paska olenkaan, ajattelin. Sekin suhteellisen lupaavasti alkanut harrastus on alkanut hiipua kuin saunanpesä. Ei löytynyt motia oikein mihinkään, mutta ajattelin, että pakko se on poistua edes kerran päivässä tästä itsesäälin ja -inhon asuttamasta huoneesta, ei tämä tästä pahemmaksi voi enää mennä. Pakotin itseni siis edes lenkille.

Otin tavoitteeksi kiertää hautausmaan ja lähdin verkkaisesti matkaan ilman sen suurempaa itseni ruoskimista. Hölkkäsin ja kävelin siihen tahtiin kuin hyvältä tuntui. Pian jo huomasin ulkoilman piristävän vaikutuksen. Katselin luonnon merkkejä keväästä ja omat angstit alkoivat jäädä jo taka-alalle. Matkan puolivälissä tulin kohtaan, jossa reittini vieressä kohosi jyrkähkö metsäinen kukkula. Hetken mielijohteesta loikkasin pois asfalttipolultani ja lähdin kipuamaan kohti kukkulan korkeuksia, siellä epätasainen maasto toisi hyvää vaihtelua ja haastetta juoksutreeniin. Mitä syvemmälle ja korkeammalle kuljin, sitä vähemmän mietin tehokasta treeniä tai omaa saamattomuuttani ja laiskuuttani. Jonkinlainen lempeys itseäni kohtaan valtasi minut ja juoksuni muuttui tutkiskelevaksi käyskentelyksi. Tajusin miten hieno ja lämmin ilma olikaan ja asetuin kalliolle istumaan ja katselemaan alas hautausmaalle korkeuksista. Tuntui todella hyvältä vain istua siinä yksin.

Jatkoin matkaa, kun aurinko meni hetkeksi pilven taakse. Nyt loikin pitkin jyrkkiä rinteen reunamia kuin joku vuohi tai parkour-harrastelija iloisena hyvästä olosta ja tästä hetkellisestä sisäisestä rauhasta, johon luonto minut lempeästi saattoi. Loppumatka menikin kevein mielin ja askelin.

Jotenkin tämä teki minuun suuren vaikutuksen. Usein kuulee puhuttavan, että luonnolla ja metsällä on parantava vaikutus. Näyttäisi siltä, että oma kokemuksenikin puhuu sen väitteen puolesta. Tulin miettineeksi myös taloamme Tampereella ja sen sijaintia metsäisen luonnon ympäröimänä. Ehkä sen kodikkuus osittain johtuukin sitä ympäröivästä metsästä. Ei tarvitse mennä kuin ulos kuuntelemaan luonnon ääniä, jolloin mieli saa levätä ja rauhoittua. Selvästi siis ympäristöllä on merkittävä osuus ihmisten henkisen hyvinvoinnin kannalta eli eiköhän mennä kaikki metsään!