Kimppakämppärakkautta

Kuten Laura jo tekstissään paljasti, olin eilen Turussa katsomassa yhtä kimppakämppää. Reissusta muotoutui ihan odottamatta hyvinkin ajatuksia herättävä ja silmiä avaava kokemus. Itse kämpästä ja siellä asuvista ihmisistä ei sen enempää kuin, että ei vaan napannut, puolin eikä toisin. Tämä oli kokemuksena ja tilanteena itselle ensimmäinen laatuaan ja sai jotenkin ajattelemaan tätä koko kimppakämppäkulttuuria ihan uudella tavalla. Itseasiassa näen nyt koko ihmisten kanssa yhdessä asumisen ihan eri valossa kuin aiemmin.

Ensinnäkin tajusin, että ei ole niin helppoa löytää juuri sitä itselle sopivaa kimppakämppää, mikä toisekseen sai minut arvostamaan entistä enemmän tätä meidän asuinyhteisöämme, joka on omassa luokassaan varmasti melko ainutlaatuinen. Voin ehkä nyt näin vertailua tehneenä vaatimattomasti todeta tämän meidän kimppakämppämme olevan numero uno. 

Paluu matkalla lähes tyhjässä bussissa pyörittelin ajatuksia päässäni ja koin suuria oivalluksia. Tajusin, että kimppakämpän etsiminen on hyvin yhteneväinen parinvalinnan kanssa. Itseasiassa kimppakämpässä asumiseen ja parisuhteeseen liittyy paljon täysin samoja piirteitä monellakin tapaa. Kimppakämppien, kuten  tyttö-tai poikaystävienkään kohdalla, se ensimmäinen ei aina ole se, jonka kanssa natsaa niin, että haluaisi muuttaa saman katon alle asumaan. Niitä sopivia voi olla myös useita, paitsi tietenkin, jos sattuu olemaan todella vaativaa ja nirsoa sorttia. Elämä kimppakämpässä ja parisuhteessa vaatii myös pitkälti samoja asioita. Väkisinkin joutuu huomioimaan muita eikä voi käyttäytyä täysin itsekkäästi. Joustoa siis vaaditaan ja välillä jopa uhrauksia yhteisen hyvän puolesta. Pieniä "vikoja" kumppanissa pystyy ja tuleekin sietää, jotta yhteiselo on ylipäätään mahdollista. Eräs työntekijä harjoittelupaikassani tiivisti asian mielestäni aika hyvin: "Jos ei pysty asumaan muiden ihmisten kanssa, niin ei voi kyllä mennä naimisiinkaan".
Tärkeintä niin kimppakämpissä kuin parisuhteissakin on se, että koko homma tuntuu luontevalta. Asiaa auttaa paljon se, että ihmisten tärkeinä pidetyt asiat kohtaavat edes jollain tasolla. Monien kimppakämppien taustalla tuntuu olevan usein jokin yhdistävä aate ja välillä se on jopa niin voimakas, että se sulkee monet ulkopuolelleen. Ääripäät ovat aina hieman hankalia, joten siksi suosinkin mielelläni neutraaliutta ja kartan liian jyrkkiä mielipiteitä omaavia ihmisiä ainakin asuinkumppaneina. Erilaisten ihmisten kanssa on hyvä tulla toimeen, mutta kaikkien kanssa ei tarvitse haluta asua.

Tämä pohdiskelu saattaa masentaa sekä kimppakämpästä haaveilevia että parisuhdetta etsiviä, mutta lohdutuksen sanana voi kuitenkin sanoa, että on se sen vaivan arvoista, koska kun homma toimii se tekee elämästä niin paljon miellyttävämpää ja helpompaa. Kukapa haluaisi kärvistelellä tilanteessa, jossa kokee jatkuvasti vitutuksen väristyksiä. Onneksi niihin ajoittaisiin vitutuksiin niin parisuhteessa kuin kimppa-asumisessakin tepsivät samat keinot. Avoin keskustelu ja tietenkin huumori.

Matka vai päämäärä?

Oli sunnuntai. Kukin oli kotiutunut juhannusreissuiltaan. Paitsi Ville. Ville meni Pispalaan. Kotona olivat siis Heta, Tapio, Laura ja Pekka vaan.

Heta, Tapio, Laura ja Pekka lähtivät pelloille läheisille SUPERkuuta etsimään, sen oli määrä nousta suurena ja mahtavana. Ja se oli nähtävä, tosiaan!

Mukaan pakattiin kiikarit ja he lähtivät pelloille läheisille tuota mystistä taivaankappaletta  etsimään. He etsivät ja etsivät, muttei kuuta näkynyt missään. He nousivat kukkulalle ja tähyilivät sieltäkin, mutteivät nähneet kuin kaksi teinityttöä toisistaan ottamassa kuvaa jos toistakin.

Heta, Tapio, Laura ja Pekka hengailivat kukkulalla hetken, Heta valokuvasi Tittidideitä ja Tapio nappasi takataskuunsa aarteen yhden jos toisen.

He laskeutuivat kukkulan juurelle ja pohtivat, missä tiikeri oli majailluit, he näkivät lisää Tittidideitä, ne olivat nousseet päähän korsien. Heta kuvasi sirkkojen lemmenpuuhia sekä yhtä pientä leppäkerttua. Pekka pohti suhdettaan tyttöihin.

Heta, Tapio, Laura ja Pekka SUPERkuuta koskaan nähneet ei, mutta yhdelle mukavalle iltakävelylle se heidät yhdessä vei.

Kotona he eivät enää muistaneet, miksi olivat retkelle lähteneet.

Näkökulma: kuinka kommuuni muutti elämäni

Pullo. Ah, rommi sinä tumma ystäväni, rakastajani täällä tuulettimen ohikiitävän helpottavan tuulahduksen alla.

*Poks! klunk-klunk-klunk*

 Olen asunut täällä vuoden, vuoden! Aikaisemmin kävimme lävitse vuotemme kohokohtia ja tuli siinä samalla pohdittua kaikkea tapahtunutta (luonnollisesti) sekä ihmeteltyä ajan nopeaa kulkua. Nyt vien asiaa henkilökohtaisemalle tasolle. Mitä on muuttunut vai onko mikään muuttunut omissa ajatuksissani tai olemuksessani? Mitä ennakkoajatuksia minulla olikaan?

Rommi lämmittää karhennnutta kurkkuani, kihelmöivä tunne valuu ruokatorveen.

Aaaaah...

 Miten te sovitte ruokaostokset, entä siivousvuorot? Millaisista asioista riitelette? Meneekö toisiin hermot? Miten voit asua poikien kanssa? Mitäs jos haluat olla yksin?

Tänään viimeksi Hetan kanssa mietittiin tätä meidän yhteiseloa. Ajankohtainen aihe, sillä Hetalla on kimppakämpän haku käynnissä (tästä aiheesta riittää aivan omaan sepustukseensa, siitä myöhemmin). Todettiin Klubin terassilla sangriakannuillessa, ettei tällainen yhteensopivuus kimppakämpässä ole ollenkaan itsestäänselvyys. Me eletään aikalailla perheenä täällä. Ruokaostokset hoituu niin, että soitellaan toisillemme mitä puutteita olisi tai sitten ostellaan, kun huomataan jonkin yhteisen ruoka-aineen käyneen vähiin. Jos jollain on jotain ehdottoman spesiaalia, se merkitään, jolloin muut jättävät saaliin rauhaan. Eipä tuossa muutenkaan ole sellainen tapa, että rohmutaan herkut "kuka kerkee eka"-periaatteella. Ihan hyvin on jädet riittäny pakkasessa. Paitsi jos joku saikuttaa, silloin saa syödä jädeä niin paljon kuin mieli tekee.

Siivous. Siivotaan, kun koetaan jokin häiritseväksi. Kyllähän sen huomaa, että poikia vähemmän mikään häiritsee, mutta ei siitä ongelmaa ole tullut. Itse satun tykkäämään siivoamisesta, joten mikäs siinä. Turha sitäkään liian hankalaksi on tehdä. Ja se mikä on hienoa, jos pyytää toista tekemään jotain, hän hyvin todennäköisesti haluaa auttaa.

Riitoja ei juurikaan ole ollut. Tietysti jokaisella on niitä päiviä, jolloin jokin asian tekeminen tai tekemättä jättäminen ärsyttää, mutta aika hyvin osataan sanoa asiat sitten suoraan -ja erotetaan oikeasti yhteiseloa häiritsevät asiat omista tunnemyllerrysvitutuksista. Ollaan me pohdittu, että nyt voitaisiin pitää talokokous kuluneesta vuodesta, kun on alkanut arki hahmottumaan tässäkin kartanossa.

Tällaisiin käytännönasioiden toimivuuteen vaikuttaa varmasti se, että me todella välitetään toisistamme. Kaiken tekemisen ei tarvitse hyödyttää itseään, jos se hyödyttää toista. Halutaan, että kaikilla on hyvä olla ja se myös kiinnostaa. Nyt me hankittiin perhekalenteri, viimein. Naureskeltiin Hetan kans aiemmin sille, että täytyyhän sitä tietää missä kukin luuhaa, ettei tarvi huolestua! Ei me koeta, että täällä oltaisiin tilivelvollisia kellekään, mutta silti kokee tärkeäksi tietää toisen menosta sen verran, että odotellaanko kotiin vai ei.

Pojat, pojat, pojat. Poikien kanssa asuminen on yksinkertaista. Asiat sanotaan suoraan, mietitään hankintoja tai parannuksia käytännöllisyyden kannalta eikä muutenkaan stressailla turhasta. Tämä on ollut mun kokemukseni -ja olen pitänyt siitä. Toki jos Heta ei olisi täällä, vaikuttaisi se onnellisuusmittariini, sillä kyllä sitä tyttökaveria jutusteluun kaipaa. Onhan se helpompaa puhua vaivoistaan ja deittiseikkailuistaan toiselle tytölle. Ja tietty ihana on välillä vaan jaaritella ja silloin kun on sen aika: märehtiä oikein kunnolla.

Sit siihen yksinoloon. Meitä asuu täällä aika monta ja on hyvin todennäköistä, että kotiin tullessasi sohvalla öhnöttää jokin taloon kuulumaton (onneksi kuitenkin yleensä kutsuttu) vieras. Sitä on oppinut jo siihen, ettet voi vaikuttaa muiden suunnittelemiin vierailuihin ja se on ollut aika mukavaa. On tullut tutustuttua uusiin ihmisiin ja jos haluaa olla yksin... onhan meillä ne omat huoneet. Vaikka vielä ei ole tullut sellaista hetkeä, että itse olisin kokenut sen tarpeelliseksi näissä tilanteissa.

(Siivoamisesta puheenollen: Jauhoiset jalanjäljet johtavat eteisestä keittiöön, jossa juuri tällä hetkellä Tapio tekee pitsaa, kalsareissaan, salsan soidessa. Me taidetaan mennä tällä viikolla Hetan kans mattopyykille.)

Heta: "ahhh, niin raskasta seurattavaa..."

En ole vielä kokenut helpotusta kuumuuteen tästä rommista. Ehkä öinen naku-uinti pelastaa hikisen olemukseni. Ehkä vielä vähän rommia.

Mites ne ennakkoajatukset? Oon asunu kimppakämpässä ennenkin, silloin kun muutin kotoa pois. Se oli hyvin erilaista tietysti silloin 16-vuotiaana, uudessa kaupungissa heiluessa. Sittemmin on tullut asuttua niin koasin solussa, ystävän, poikaystävän kuin ihan vain kissojen kanssa. Aloin turtua yksinasumiseen ja etsin Tampereelta kimppakämppää ja yksistä kotibileistä päädyin sitten tänne. Tähän hyvä lisäys, kun Heta ja Tapio olivat puhuneet tilanteesta, jos joutuisi etsimään taloomme uutta asukasta "sitä ei sitte hoideta samalla lailla kuin Laura pääty tänne!" Heta ihanana lisäs siihen, että uskomaton tuurihan siinäkävi, etten ollutkaan ihan mörkö, heheh. Tosiaan, kaikki kävi niin nopeaan, ettei ennakkoluuloja juurikaan ehtinyt muodostua. Tää eläminen täällä on ylittänyt iloisuudellaan ja mukavuudellaan kaikki, mitä osasin edes kuvitella. Usein tilanteet tuntuvat ihan tv-sarjasta käsikirjoitetulta. Sit vaan hoksaa että ei jumalauta, tää on mun elämää, aika hienoa! Rohkaisen siis tässä mielessä kaikkia tähän ryhtymään, jos yhtään siltä tuntuu. Vahvasti tunnen, että ihminen on luotu elämään laumassa -pienemmässä tai suuremmassa :)

Yksi parhaita juttuja on se, että asuu arvomaailmaltaan samanhenkisten ihmisten kanssa. Saa vahvistusta omille ajatuksilleen sekä keskustelujen kautta paljon uutta näkökulmaa sekä ihan uutta tietoakin toisilta. Kirjottelinkin aiemmin jo siitä, kun huomasin välittäväni vähemmän siitä miltä näytän, onko tukka varmasti hyvin ja vaatteet sävysävyyn. On upea huomata näitä muutoksia itsessään. Aiemmin toivoin, että välittäisin vähemmän ja sitten oikeassa ympäristössä se tapahtuikin itsestään. Ehkä kun elää sellaista arkea, josta todella nauttii: tekee niitä asioita joista pitää ja viettää aikaa tärkeiden ihmisten kanssa, on saanut minut ymmärtämään vähän enemmän taas sitä, mikä tässä elämässä on tärkeää ja panostamisen arvoista. Tähän vaikuttaa myös se, että vaikka tässä nyt ei kokoajan olla suunapäänä tekemässä kaikkea, tapahtuu silti kokoajan jotain: hassuja tilanteita, yhdessä höpöttämistä, ruuanlaittoa, syömistä, pelaamista... vaikka teen juomista ja hapankorppujen syömistä (tämän hetken villitys, aaaaahhh). Aiemmin yksin asuessani korvasin tämän ajan selaamalla facebookia, katsomalla sarjoja tai leffoja, lukemalla muiden elämistä tai puristellessani vatsamakkaroita peilin edessä. Passivoiduin helpommin murehtimaan itseäni ja vertaamaan elämääni jonkun toisen elämään. Nyt huomaan, etten mieti enää tuollaisia asioita. (No tottakai on niitä päiviä, jolloin kaikilla muilla on niiiin paljon enemmän kaikkea ja ne on niiiin hyviä kaikessa, mitä tekevät. Erotetaan se tästä) Median seuraamisen vähentäminen on ollut mun kohdalla merkittävä muutos, vaikka en usko että se nyt pelkästään on ajatuksiani muuttanut. Yksin asuessa olisi oltava paljon aktiivisempi, jottei jämähdä kotiin. On niin paljon helpompaa kotiintullessaan lösähtää sohvalle ja vaan olla näkemättä ketään ja olla sopimatta mitään. Täällä se on taas ihan toisin. Ja se sopii minulle.

Lasini on nyt tyhjä. Se on valmiina uudelle juomalle.

Oodi Piitulle

Piitu, tuo pieni kissa, joka Pellen ohella teki minusta kissamyönteisen. Silloin alkuaikoina kissojen muutettua taloon ensikontaktini Piituun oli se, kun sain isovarpaaseeni syvän haavan, kun se hepulipäissään hyökkäsi sohvan reunalla häämöttäviin jalkoihini. Saatoin heittää sitä tuolloin hieman sohvatyynyllä. Ei siis kovin hyvä alku kaltaiseni kissaskeptikon näkökulmasta. Mutta kukapa olisi uskonut silloin, että Piidestä ja minusta tulisi vielä hyvät ystävykset ja minusta varsinainen kissakuiskaaja.

Aluksi suhtauduimme hyvin epäilevästi toisiimme. Vaikka Piitu oli selvästi utelias ja sitä kiinnosti olla siellä missä tapahtui, se karttoi meitä kaikkia eikä sitä ollut helppo lähestyä. Se vain lymyili huonekalujen suojissa ja pakoili, jos sitä yritti koskea. Alku oli tosiaan tahmea ja sama jatkui melko pitkään. Vasta joskus syksyllä tilanne muuttui. On melko vaikea sanoa tarkalleen, mikä oli se käännekohta, kun Piitusta tuli ihmismyönteinen. Siihen saattoi vaikuttaa sekin, että Pelle alkoi viettää yhä enemmän aikaa ulkona eikä siitä ollut enää niin paljoa seuraa Piitulle. Muistelisin, että viettäessä viikon syyslomaa Tampereella Piitu tuli ensimmäisen kerran syliini oma-aloitteisesti. Aluksi tietenkin varovasti tunnustellen ikään kuin ohikulkumatkalla, mutta jo melko pian se asettui siihen makaamaan huomattuaan, että A: mitään pahaa tapahdu ja B: siinä oli oikeastaan aika pirun mukava ja lämmin makuupaikka. Ehkä se nautti siitä, että joku oli kotona päivällä, mikä sai sen kiintymään. Vaikea sanoa, mutta aika lailla siitä lähtien Piitun ja minun välit ovat olleet läheiset ja suhtautumiseni siihen on muuttunut jopa äidilliseksi.

Nyt Piitu on kuin toinen kissa. Se seuraa huoneesta toiseen (minkä takia se myös jää usein loukkuun kellariin) ja "juttelee" kovasti, kun sille puhuu. Ja lähes aina, kun takapuolelleen ehtii istahtaa se jossain vaiheessa, yleensä pian, tunkee syliin ja alkaa puskea. Siksi Tapio antoi sille lisänimen Varjo.

Varjostaja

Koirista on helppo tykätä, mutta kissoista oppii pitämään kunnolla vain asumalla niiden kanssa. Näin ainakin itse sen koen, vaikka onhan jotkut kissat vaan tosi v**tumaisia.

Noppa

Tästä alkaa uusi kuvasarja eräästä talomme harmittoman hiljaisesta ja huomaamattomasta asukista, joka mystisesti vaeltelee huoneesta toiseen ja ilmestyy mitä yllättävimpiin paikkoihin.

Noppa istuu tuolilla

!!!

Tapio ajoi karvat naamasta!

Se on kesä nyt!