Aluksi suhtauduimme hyvin epäilevästi toisiimme. Vaikka Piitu oli selvästi utelias ja sitä kiinnosti olla siellä missä tapahtui, se karttoi meitä kaikkia eikä sitä ollut helppo lähestyä. Se vain lymyili huonekalujen suojissa ja pakoili, jos sitä yritti koskea. Alku oli tosiaan tahmea ja sama jatkui melko pitkään. Vasta joskus syksyllä tilanne muuttui. On melko vaikea sanoa tarkalleen, mikä oli se käännekohta, kun Piitusta tuli ihmismyönteinen. Siihen saattoi vaikuttaa sekin, että Pelle alkoi viettää yhä enemmän aikaa ulkona eikä siitä ollut enää niin paljoa seuraa Piitulle. Muistelisin, että viettäessä viikon syyslomaa Tampereella Piitu tuli ensimmäisen kerran syliini oma-aloitteisesti. Aluksi tietenkin varovasti tunnustellen ikään kuin ohikulkumatkalla, mutta jo melko pian se asettui siihen makaamaan huomattuaan, että A: mitään pahaa tapahdu ja B: siinä oli oikeastaan aika pirun mukava ja lämmin makuupaikka. Ehkä se nautti siitä, että joku oli kotona päivällä, mikä sai sen kiintymään. Vaikea sanoa, mutta aika lailla siitä lähtien Piitun ja minun välit ovat olleet läheiset ja suhtautumiseni siihen on muuttunut jopa äidilliseksi.
Nyt Piitu on kuin toinen kissa. Se seuraa huoneesta toiseen (minkä takia se myös jää usein loukkuun kellariin) ja "juttelee" kovasti, kun sille puhuu. Ja lähes aina, kun takapuolelleen ehtii istahtaa se jossain vaiheessa, yleensä pian, tunkee syliin ja alkaa puskea. Siksi Tapio antoi sille lisänimen Varjo.
 |
| Varjostaja |
Koirista on helppo tykätä, mutta kissoista oppii pitämään kunnolla vain asumalla niiden kanssa. Näin ainakin itse sen koen, vaikka onhan jotkut kissat vaan tosi v**tumaisia.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti