Luopumisen jalo taito

Reilun kolmen viikon joululomastani on nyt jäljellä viikko. Enää viikko. Olen niitä ihmisiä, jotka alkavat jo hyvissä ajoin murehtia loman lähestyvää loppua. Havahduin ajan nopeaan kulumiseen, kun erehdyin kurkistamaan kalenteriin siinä uskossa, että lomaa on jäljellä vielä reilusti, ei mitään hätää. Mikä järkytys olikaan huomata, että koulun alkuun oli kahden viikon sijasta enää viikko. Olin totaalisesti menettänyt ajantajuni. Voisi siis sanoa, että loma oli tehnyt tehtävänsä. Olin täysin keskittynyt lomailemiseen, rentoutumiseen ja eimitääntekemiseen, että olin unohtanut koulun. Nyt en voi kuitenkaan enää sivuuttaa sitä tosiasiaa, että lomani on kääntynyt kohti loppuaan ja, niin kuin kaikki, sekin loppuu aikanaan.

Tämä sai pohtimaan ylipäätään sitä, miten asioista pitäisi osata luopua. Nytkin tuntuu melkeinpä musertavalta ajatella, että Turun taas kutsuessa joudun jättämään tämän talon ja nämä ihmiset. Vaikkakin tulenhan minä taas pian takaisin. Tyylilleni uskollisena ajatukseni lähtivät kuitenkin vyörymään vielä pidemmälle tulevaisuuteen ja tajusin, että ei perkele, joskushan tämä saattaa loppua ihan oikeasti ja lopullisesti. Mitä tahansa voi tapahtua, ihmiset saattavat lähteä omille teilleen tai sitten kaikilla vaan menee hermot toisiinsa, mistäs sitä koskaan tietää. Se on hirvittävä ajatus tällä hetkellä, koska tuntuu, että ainakin omasta elämästä tulisi hyvin paljon ankeampi ilman tätä kaikkea. Tämä asuminen on antanut niin paljon eikä minkään kivan haluaisi koskaan loppuvan. Miksi kaikessa kivassa pitääkin aina olla se jokin kääntöpuoli? Auttaisi huomattavasti, jos ei aina kiintyisi niin paljoa olosuhteisiin ja asioihin. Ehkä olisi parempi, jos kaikki elämässä olisi vain tasaisen tylsää, jolloin vältyttäisiin näiltä ikäviltä tilanteilta ja tuntemuksilta. Tai ehkä pitäisi vain osata nauttia niistä kivoista hetkistä niin kauan kuin ne kestävät eikä tarrautua niihin pakonomaisesti. Onhan sekin totta, että yhdestä asiasta luopuminen usein avaa uuden oven jossain toisaalla.

-Heta-