Taas pieni kirjoitustauko tentteihin lukemisen lomaan.
Joskus omat ajatukset lähtevät rönsyilemään ihan käsittämättömällä tavalla jonnekin ihan muihin aiheisiin kuin mistä ne alunperin lähtivät liikkeelle, ja sitten havahtuu miettimään, että mitenkäs minä tähän ajatukseen päädyinkään. Eilen kävi juuri niin ja lopulta päädyin pohtimaan vanhuutta ja yhteisöllisyyttä.
Luin nimittäin ympäristötalouden tenttiin ja kirjassa oli kohta, jossa puhuttiin ympäristötalouden yhteydestä kestävään kehitykseen. Kestävän kehityksen periaatteenahan on suurinpiirtein se, että nykyihmisten tarpeet tulisi tyydytettyä ilman, että se vaarantaa tulevien sukupolvien mahdollisuuksia tyydyttää omat tarpeensa. Määritelmähän on hyvin epämääräinen ja täynnä ristiriitoja, mutta ei keskitytä siihen nyt, ehkä joskus myöhemmin sarjassamme Heta pohdiskelee.
Kuitenkin, tuosta lähdettiin liikkeelle. Aloin sitten miettimään tätä tarpeiden tyydyttämistä ja hyvinvoinnin jakautumista maapallolla ja siihen liittyviä ongelmia. Esim. sitä, että näillä resursseilla ei voida mitenkään tarjota samanveroista, ainakaan länsimaista, hyvinvointia kaikille maailman ihmisille. Meitä on yksinkertaisesti liikaa eikä edes nykyistä määrää ihmisiä pystytä ruokkimaan kaikkialla. Tässä vaiheessa mieleeni tuli ajatus väestönkasvun rajoittamisesta. Ehkä ei pitäisi itse ikinä lisääntyä, jos tulevaisuus tuokin tullessaan vain kurjuutta tuleville sukupolville. Olisihan se muutenkin ultimaattinen ekoteko. Tai voihan olla, että jossain vaiheessa otetaan pakkokeinot käyttöön ja aletaan rajoittamaan ihmisten lisääntymistä, jotta väestönkasvu saadaan kuriin, ken tietää.
Ajatus perheettömyydestä alkoi tuntua kurjalta. Ihminen on kuitenkin sosiaalinen olento, jolla on todistetusti myös tarve kuulua jonkinlaiseen ryhmään. Nykyään tuntuu olevan niin että perhe on se ydinyhteisö, johon kuulutaan. Toki ystävyyssuhteetkin merkitsevät, mutta harvemmin ystävät ovat yhtä tiiviisti lähellä koko elämän läpi, onhan heillä omatkin elämänsä, joihin kuuluu kaikenlaista. Sitäpaitsi, kyllä hekin vanhenevat ja kuolevat. Eihän se lapsettomuus/perheettömyys tietenkään haittaa, kun voi tehdä kaikkea muutakin, mutta entäs vanhetessa? Jos minusta tulee lapseton ja mieskin (jos sellainen on) kuolla kupsahtaa ensimmäisenä, onko minulla edessä yksinäinen vanhuus? Eihän lapsien hankinta sitä yksinäisyyttä poista automaattisesti, mutta ajatellaan nyt silti, että, jos on lapsia ja lapsenlapsia, on edes jotain sosiaalistaelämää, mikä saattaa pitää yllä elämän mielekkyyttä.
Kyllä nykyäänkin puhutaan paljon yksinäisistä vanhuksista. On jotenkin riipaiseva ajatus vanhuksesta, joka elelee yksinään vailla sen kummempia ihmiskontakteja. Ryhmäänkuulumisen lisäksi ihmisen henkiselle hyvinvoinnille on tärkeää olla tarpeellinen. Valitettavasti suhtautuminen tuntuu olevan se, että, jos et pysty tekemään töitä, et ole kovin hyödyllinen tälle yhteiskunnalle. Kun ihminen alkaa kokea itsensä tarpeettomaksi ja häneltä viedään se työyhteisökin, alkaa varmasti myös se henkinen ja fyysinen rapistuminen. Yksi asia, mistä ei paljoa puhuta, on vanhusten tekemät itsemurhat, vaikka kuuleman mukaan niitäkin tapahtuu jonkin verran enkä ihmettele. Siitä päästäänkin tämän ympäristötaloudesta lähtöisen ajatuspolun synkimpään osuuteen.
Kuvitelmissani yksinäisenä vanhuksena voisin hyvin kuvitella ajattelevani, ettei elämä ole mielekästä yksin elettynä. Tottakai se alkaa ottaa mielenterveyden päälle, mikä herättää itsetuhoisia ajatuksia. Eikä niistäkään voi kertoa kenellekään, koska sitten leimataan ihan höperöksi ja suljetaan jonnekin laitokseen, jolloin ei ainakaan ole mitään toivoa päästä tuskistaan muutakuin hiljalleen näivettymällä. Ihankuin sillä, että henki pihisee, olisi joku itseisarvo, eikä sillä elämänlaadulla olisi mitään merkitystä.
Itsemurhaa hautovien vanhusten saattelemana pääsemme loppukaneettiin, joka on: voidaanko pliiiiis majoittaa yksinäiset vanhukset kodinomaisiin kommuuneihin, jotta heidän sosiaaliset tarpeensa saataisiin tyydytettyä ja heidän elämänlaatuaan parannettua. Uskon, että henkinen hyvinvointi lisäisi myös fyysistä hyvinvointia ja vanhukset säilyisivät toimeliaina pitempään. Laitoshoito olkoon viimeinen oljenkorsi.
Iloista päivänjatkoa! Nyt palautan itseni takaisin maan pinnalle tenttimateriaalin pariin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti