Normipäivä, eiku

Tänään oli sellainen päivä, jollaisia ei ihan joka päivä satu eteen. Se alkoi ihan normaalisti eli aamulla koulussa AutoCADiä ja sen jälkeen masentavaa faktaa siitä kuinka aineet kulkeutuvat ihmiskehoon ja tekevät tuhojaan siellä. Normipäivä. Paitsi, että ruokalassa lähti käyntiin hyvät keskustelut ihan niistä näistä erään opiskelutoverin kanssa. Koulu loppui siihen ja samaa matkaa suuntasimme keskustaan.

Molemmilla oli oma päämääränsä. Sasha oli menossa kirjastoon lukemaan tenttiin ja minä perinteisesti kotiin. Normipäivä. Paitsi, että Sasha ehdotti yks kaks, että mennäänkö yksille, että kerranhan sitä eletään ja meditoida voi myöhemmin, ja minä spotaaniuspäissäni myönnyin. Laajensin samalla tuntemustani Turun pubeista. 

Menimme paikkaan, joka tunnetaan Pankkina. Kello oli niin vähän, että paikalla olimme me ja muutama muu, melko rauhaisaa siis. Mielenkiintoiset jutut jatkuivat. Avauduin hieman siitä kuinka en viihdy Turussa niin kovin hyvin, kun Tampereella on kaikki kiva ja Turussa vaan kaikki kouluun liittyvä eikä juurikaan sosiaalista elämää vapaa-ajalla tai mitään mikä tekisi elämisestä täällä miellyttävää. Sasha kysyi, että olenko sitten pyytänyt universumilta mitään helpottamaan tätä tilannetta, esimerkiksi hyvää ystävää Turussa? Tässä vaiheessa menin vähän hämilleni ja vaikka tiedän, että hän on aika hippi, en osannut odottaa mitään tällaista, joten jouduin hieman pyytämään tarkennusta. Ja siis ilmeisesti universumilta voi pyytää asioita ja sitten ne saa, ehkä joskus vähän viiveellä. Ja kuulemma kannattaa olla aika tarkka siitä mitä pyytää, eli kannattaa ihan paperille kirjoittaa tarkasti mitä haluaa, koska jos pyytää jotain epämääräistä saa myös jotain epämääräistä. Okei, no tämä oli ihan uutta minulle. Eipä ole tullut mieleen vaan pyytää asioita, saati sitten universumilta. Tuntui vähän liian simppeliltä. 

Kun juomat oli juotu, lähdimme omille teillemme. Oli jotenkin todella kevyt ja hyvä fiilis. Ehkä osittain alkoholin ansiosta, ehkä osittain siksi, että oli kiva päästä juttelemaan rennosti. Oli miten oli, tunsin kuinka minua hymyilytti ihan sairaasti koko kotimatkan. Askel oli kevyt eikä hittoakaan kiinnostanut miltä muiden silmissä näytin. Siinä kävellessäni kotiin virne naamalla vastaan käveli ulkomaalainen mies, joka heitti jonkin kommentin ohimennen ilmeisesti liittyen iloisuuteeni. Pysähdyimme juttelemaan kuin vanhat tutut ja vaihdoimme numeroita. Hauskin kommentti häneltä siinä tilanteessa oli: Are you truly a Finn? 

Hetken päästä istuimme lähipubissa yksillä höpisemässä niitä näitä parin tunnin ajan. Oli muuten tyypillä asenne kohdillaan. Alun perin kotoisin Togosta ja sieltä muuttanut Kanadaan Montréaliin. Nyt opiskeli Turussa ja kävi samalla töissä. Kertoili kaikenlaisista tilanteista mihin oli Suomessa joutunut. Täytyy ihmetellä miten hän jaksaa pitää yllä niin positiivista suhtautumista, varmaan jotain Afrikan peruja. Olikohan hän tämä universumin minulle lähettämä ystävä. Ehkä, ehkä ei, mutta hauska päivä kuitenkin. 

Heta