Se tunne, kun tapahtuu jotain, jonka uskot ratkaisevan
kaikki maanpäälliset ongelmasi, jotka ovat piinanneet sinua ja olet varma, että
nyt kaikki menee mahtavasti tästä eteenpäin. Eivätkä mitkään ongelmat tunnu
enää missään, koska sinulla on nyt se niin siisti juttu meneillään, se juttu,
joka on vastaus kaikkiin ongelmiin. Se tunne on harhaa. Todellisuudessa se on
kuvitelmaa, haave, jossa elät vain sen hetken, kun kaikki tosiaan tuntuu olevan
mahtavasti. Pieni esimerkki.
Pari vuotta sitten, tai oikeastaan kolme, valmistuin
puutarhuriksi ammattikoulusta, jonne olin mennyt lukion jälkeen ikään kuin miettimään
seuraavaa siirtoani ja tekemään jotain edes jotenkin järkevää siinä miettimisen
ohessa. Oli kamala kriisi siitä, mitä tekisin. Tiesin haluavani opiskella,
mutta en oikein tiennyt mitä. Olin jo kauan ajatellut kieliopintoja yliopistossa,
mutta nekään eivät oikein napanneet enää.
Kävi sitten niin, että epätoivoissani hylkäsin pakkomielteeni
kielten opiskelusta ja kävin läpi kaikki mahdolliset koulutusohjelmat
korkeakouluissa. Olin jo melkein hakeutumassa kirjastoalalle (en ymmärrä itsekään), kunnes löysin
koulutusohjelman, joka oli kuin tehty kaltaiselleni haahuilijalle, jota
kiinnostaa lähestulkoon kaikki, koska on vaan niin kiva tietää asioita. Kestävän
kehityksen koulutusohjelma.
Yhtäkkiä palaset alkoivat loksahdella paikoilleen. Olinhan
jo puutarhuriopinnoissani luonut pohjaa ympäristötietämykselleni, joten oli
vain luonnollista jatkaa opintoja ympäristöalalla. Aivan kuin kaikki olisi
ollut suunniteltua (ei todellakaan ollut).
Ja daa olenhan aina ollut luonto- ja
tiededokkareiden suurkuluttaja. Tämä on mahtavaa, olen löytänyt kutsumukseni.
Sen vuoden haku oli kyllä jo mennyt, mutta ensi vuonna sitten. Olipahan vuosi
aikaa valmistautua.
Uskomatonta kyllä, tämä innostus kesti aina sinne hakuaikaan
saakka, jota ennen olin oikeasti nähnyt vaivaa pääsykokeisiin. Kertasin
matikkaa iltalukiossa ja, no en muuta sitten tehnytkään. Kaiken lisäksi olin
työttömänä koko vuoden tekemättä mitään, mikä vain lisäsi nälkää päästä
kouluun. Halusin sinne niin paljon,
ettei ollut tosikaan.
Pääsykoepäivä koitti ja matkustin Turkuun Tapio, henkinen
tuki, seuranani. Pääsykoetilanteet ovat vain niin hirveitä, että onneksi en ole
joutunut kokemaan niitä monia. Olin hirvittävän jännittynyt ja koitoksen
jälkeen en osannut sanoa yhtään miten oli mennyt. Sitten piti vain odottaa tuloksia
yli kuukausi.
Joskus heinäkuussa työkaveri kertoi töissä, että hän oli
päässyt opiskelemaan Turkuun (juuri sinne
kirjastoalalle, heh). Ajattelin, että voi ei, sittenhän minuakin saattaa
odottaa kotona kirje. Haluankohan tietää. Töiden jälkeen kotona tosiaan odotti
kirje. Se oli paksu, iiiiik! Siitä
saattoi päätellä jotain. Avasin sen tärisevin käsin hitaasti (alkaa kuulostaa pornograafiselta).
Sisällä oli nippu papereita ja hyväksymiskirje. Melkein hävettää myöntää, mutta
tuolloin se oli yksi onnellisimmista hetkistäni. Tunsin olevani niin onnistunut
ja ansainneeni sen ja kaikki oli niin hyvin. Nyt tiesin mitä teen ja missä olen
seuraavat neljä vuotta, problem solved. Tuo oli minun harhainen hetkeni.
Nopeuttaakseni tarinaa, jos sillä nyt on enää paljoa
merkitystä kirjoitettuani jo näin paljon, otan aimoloikan eteenpäin kohti
loppupäätelmää. Olin tosiaan onneni kukkuloilla, vaikka se merkitsikin suurta
muutosta elämässä. Piti muuttaa uuteen kaupunkiin, etsiä asunto ja hoitaa
käytännön asioita. Mutta ei se mitään, koska pääsin tavoitteeseeni ja
jesjesjes. Enpä tullut tuolloin ajattelleeksi, että tämä muutos toisi mukanaan
sopeutumisvaikeuksia, hirvittävää epävarmuutta siitä mihin voisi työllistyä ja
mikä ylipäätään itseä kiinnostaa tällä naurettavan laajalla alalla tai sitä
v*tutusta, kun kerrot jollekin opiskelevasi kestävää kehitystä ja vastaus hetken
hiljaisuuden jälkeen on tyyliin: mitä se niinku
käytännössä tarkottaa? tai, no mitä sä
sit niinku teet? tai vaihtoehtoisesti,
mikä susta sit niinku tulee? tai jotain
muuta paskaa.
-Heta-
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti